Hellällä palavalla sydämellä

Olen pari viime viikkoa ollut ihan flasakanttina. Monta hyvää syytä, suurin  lienee se, että nivelet alkavat pikkuhiljaa kyllästyä elämänikäiseen ylipainooni.

Nyt kipeänä olevan niveleni loukkasin joskus kymmeniä vuosia sitten hiihtoladulla. Se muistuttelee itsestään aika ajoin ja varmaan ärtyi lastenhoitopäivästä tai pienestä liukastumisesta huoltoasemalla. En kaatunut, mutta satutin kyllä selkäni ja lonkkani. Tätä ennen vaivasi ja vaivaa edelleenkin solisluu. Siitä meni välilevy, kun siivotessani kurkottelin liian korkealle. En jaksanut hakea taloustikkaita - laiska mikä laiska.

En ollut tiennyt, että solisluussakin on välilevy. Se on siinä kaulan lähellä olevan muhkuran alla. Sillä solisluu kiinnittyy rintalastaan. Ei sille kannata mitään tehdä, sanoi ortopedi. Onneksi se ei ihan kauheasti vaivaa: lonksuu ja rutisee vain kun käytän kättä tai käännyn vuoteessa toiselle kyljelle.

Sen takia lääkäri määräsi fysioterapeutin käsittelyyn ja oppiin. Piti opetella tietyt liikkeet, joilla vahvistetaan lapaluiden välissä olevia lihaksia. Eilen innostuin tekemään näitä liikkeitä. Nyt on toinen olkapää kipeänä.

Jotta valitusvirsi olisi täydellinen, kerron että jouduin myös hammaslääkärin käsittelyyn. Juurihoitoa annetaan ja yritetään näin säilyttää poskihammas. Minulla on melkein kaikki hampaat tallella, vaikka olenkin sitä ikäluokkaa, joka sai rippilahjaksi tekohampaat. Näin todella tapahtui Etelä-Pohjanmaalla 1960-luvulla.

Kävin samana päivänä  yleislääkärillä silmätulehduksen takia. Näytin hänelle myös ohimossani olevaa outoa luomea, joka oli ruvennut kutisemaan ja hilseilemään.
- Seniililuomi eli vanhuudensyylä, sanoi lääkäri ja käsitteli sitä jäädyttämällä. Onneksi oli vielä hammaslääkärin antama puudutus jäljellä, niin että ei se hirveästi tuntunut, mitä nyt vähän kirveli. Enemmän ehkä kirveli luomen nimitys: joko tosiaankin alan olla seniili!

Niin että flasakanttina ollaan. Vanhuus ei tule yksinään, sanotaan. Eikä edes kello kaulassa.

Mutta kuten äitini sanoi aikoinaan: pahemminkin voisi olla.

Friskaannun kun pääsen taas vesijumppaan ja -juoksemaan. Hiihtää voisin varovasti tasamaalla, jos olisi latu. Itse en sitä voi avata umpihankeen.

Meillä olisi toki mahdollisuus saada jäteauto poikkeamaan omalle pihalle. Valitettavasti sillä pääsisimme eroon vain sekajätteistä. Roska-auton käynti maksaisikin enemmän kuin nykysysteemimme, jossa viemme itse lehdet ja sekajätteet parin kilometrin päähän.

Sekajätettä ei enää synnykään kovin paljon, koska
- biojätteet kompostoin takapihalla
- lasin ja metallin vien 8  kilometrin päähän toisen kylän jätepisteeseen kauppamatkoilla
- muovin ja kartongin vien 45 kilometrin päähän marketin ekopisteeseen kaupunkimatkoilla

Jäteasema olisi 25 kilometrin etäisyydellä kodistamme, mutta se on auki vain lauantaisin, jolloin meillä ei yleensä ole asiaa kaupungin suuntaan. Kun asuu kaukana palveluista, on  niputettava asioita.

Elektroniikkaromu ja  ongelmajätteet täytyy kyllä viedä jäteasemalle. Onneksi niitä  kertyy vähän.

Lajittelemiseen oppii ja tottuu, mutta nuo eri lajit pitäisi voida jättää samaan paikkaan.  Eikä tämä muutenkaan  ilman autoa onnistu.

Muistelin sitten, miten ennen tehtiin. Kotikotona kotieläimet saivat ruuantähteet, kaikki palava poltettiin joko hellassa tai saunanpesässä. Laskiämpärin sisältö kaadettiin kompostiin. Vaatteet leikattiin matonkuteiksi. Muoviahan ei siihen aikaan vielä kertynyt, ainakaan jätteeksi asti.

Jätteitä ei viety omalta tontilta minnekään. Loput jätteet (joille ei ollut käyttöä) kipattiin kuoppaan, joka myöhemmin peitettiin mättäillä.

Samoin tehtiin naapureissa. Metsässä törmäsin sammaltuneeseen kenkäkasaan, joka oli yksinkertaisesti kipattu sinne pellonaidan taa.

Entisaikaan ei paljon jätettä syntynytkään. Ostomaito haettiin hinkillä, ruokaostokset käärittiin tiskipaperiin (joka oli mainiota piirustuspaperia). Pakkaukset olivat yleensä paperia tai pahvia, joka paloi iloisesti saunanpesässä.

Eniten kammoan muovijätettä, jota syntyykin nähtävästi eniten. Osallistun innokkaasti muovinkeruukokeiluun, joka kestää elokuulle asti. Toivottavasti siitä tulee pysyvä käytäntö.

Tein äsken linkkilistani siivouksen. Poistin linkeistä blogit, joita ei enää ole tai joita ei ole päivitetty ainakaan vuoteen.

Huomaan että en ole juuri uusia blogituttuja hankkinut, ainakaan kahteen vuoteen. Samassa seurassa olen pyörinyt pitkään.

Kirjoittaminenkin on harventunut, enkä ole aikoihin osallistunut valokuvatorstaihin. Johtunee siitä, etten ole edes kuvannut paljon. Lapsenlapsia olen kuvannut, mutta niitä kuvia en halua tänne liittää.

Saa nähdä millainen vuosi tästä tulee. Viime vuotta voisin sanoa erittäin lapselliseksi: syntyihän meille kaksi uutta lapsenlasta. Muutenkin vietin paljon aikaa nuorison parissa. Mummoilu oli lähes pääasiallinen tehtäväni.

Lupauksia saati päätöksiä en aio tehdä, mutta silti aion ottaa enemmän aikaa itselleni, omiin harrastuksiini. Eiköhän ne lomitu sulavasti mummovelvollisuuksien kanssa.

Sain ylipuhuttua Töyhtöhyypän lähtemään kanssani tulppaaneja ihailemaan Amsterdamin lähelle Keukenhofiin. Kahteen vuoteen emme ole matkailleet: nyt on aika. Pitää priorisoida, kuten joku blogitutuista ilmaisi. Pitää tehdä sitä, mikä on hauskaa.

Myrsky ei meillä aiheuttanut kummempia. Yksi kolmen tunnin sähkökatko ja useita pienempiä.  Usein valot syttyivät, kun olimme kaivaneet kynttilät ja otsalamput esille. Varuillaan tietenkin piti olla, mutta meillä on kokemusta sähkökatkoista, olemmehan asuneet korven kätköissä jo 31 vuotta. Linjoja täällä päin on korjattu ja uusittu, niin että toimintavarmuus on parempi kuin alkuaikoina.

Vanhemman tyttäreni Arsenen kodissa oli hankalampaa, siellä kaatui 11 puuta, yksi niistä linjan päälle. Sähköongelmat jatkuivat kauan ja rikkoivat lopulta ison jääkaappipakastinyhdistelmän. Iso kaappi jouduttiin raahaamaan palasina ulos, sitä en tiedä, miten se oli aikoinaan tuotu sisään.

Minun ongelmani liittyivät lähinnä jaksamiseen. Olen mummoillut tällä viikolla kolmena päivänä. Muuten sujuisi kyllä, mutta kun olen tottunut nukkumaan pitkään aamuisin. Eilinen herätys oli puoli seitsemältä, ja tuttuun tapaani en saanut nukutuksi, kun takaraivossa tikitti varhainen herätys. Ajattelin, että kunhan virkistyn niin paljon, että jaksan ajaa Näkkylämäen  luo, loppu kyllä sujuu. Ei ihan sujunut. Lapset eivät syöneet, sitä mitä piti, eivätkä nukkuneet päikkäreitään, niin kuin piti.

Edellisenä päivänä olin saanut yllätysvieraana Tilkkituikun perheestä  viisivuotiaan Tuttelin, joka on siis ns. bonuslapsenlapseni. Muu perhe piti iloista vapaapäivää, ja kiukutteleva Tutteli tuotiin mumman luo siksi ajaksi. Kunhan auto oli lähtenyt pihasta, Tuttelin itku loppui, ja meillä oli oikein mukava iltapäivä. Piirtelimme, söimme jäätelöä, pelasimme ja katselimme lastenohjelmia tietokoneella. Soittelimme ja lauloimme: tämäkin lapsi laulaa hyvin!

En tosin pitänyt siitä, että lapsi tuotiin luokseni kuin rangaistusleiriin. Poikani selitti kyllä, että se ei ole tarkoitus, vaan se, että se ei pääse muiden kanssa hauskaa pitämään.

Seuraava päivä Vienon (2,5 v) ja Kainon (11 kk) kanssa oli väsymyksestä huolimatta ihan mukava. On niin mukavaa, kun lapset vastaanottavat minut iloisin ilmein. - Mun mummani, huudahti Vieno, ja Kainon nykyisin kuusihampainen hymy oli niin hellyttävä.  Kun otin lapsen syliini, se painoi pienet kasvonsa tiukasti omiani vastaan.

Kun olin eilen illalla lopulta kotona uupuneena, soitti Arsene ja tarjosi lapsiaan yökylään. Kieltäydyin.

Tänään nukuin yli kahteentoista, ja olo on virkeä. Mietin miten voisin helpottaa Näkkylämäen elämää. Olen sopinut jo kauan sitten, että otan Vienon ja Kainon tänne yökylään ensi viikolla. Jos suinkin jaksan, aion ottaa ne vastakin, vaikka vain yhdeksi yöksi. Kainolla on ollut yskää, ja sen takia ovat vanhemmat joutuneet valvomaan. Arsenen lapsille olen luvannut kokonaisen viikon kesällä.

Pitäisi keksiä sellainen systeemi, jota kaikki osapuolet jaksaisivat toteuttaa. Täytyy vielä miettiä.

Statiineista ja niiden sivuvaikutuksista on viime aikoina ollut paljon puhetta. Statiinithan ovat kolesterolilääkkeitä. Lääkärit mielellään määräävät niitä ihan varmuuden vuoksi.

Siskoni meni pohtimaan lääkärin kanssa muistiongelmiaan. Testejä tehtiin, eikä ongelmia varsinaisesti löytynyt. Veriarvot olivat kunnossa, mutta silti lääkäri päätti, että sisko voisi aloittaa statiinit. Ihan varmuuden vuoksi.

Kuultuani verikokeiden tulokset arvelin, että kolesterolilääkkeiden syöminen ei taida vielä olla tarpeellista. Sisar aloitti silti lääkityksen.

Nyt puoli vuotta myöhemmin hän kertoi löytäneensä jostain lehden, jossa oli juttu statiineista. Siinä kerrottiin haittavaikutuksista, joita ovat mm. lihaskivut.

Puoli vuotta hänellä oli ollut koko kehoa raatelevia lihaskipuja päivittäin. Niitä hän oli lääkinnyt kipulääkkeillä, jopa kolmasti päivässä. Nyt hän lopetti statiinit ja on kuin uusi ihminen.

Joku roti pitäisi olla. Eivät kai ne kaikki voi olla valelääkäreitä?

Olen itsekin kova varoittelemaan ihmisiä, varsinkin lapsiani, kaikilta mahdollisilta vaaroilta. Varoittelun olen imenyt äidinmaidossa ja siirrän perinnettä suvussa eteenpäin.

Silti vähän hämmästelen sitä varoitusten paljoutta, mikä mediaan purskahtaa joulun lähestyessä. On toki hyvä ottaa huomioon, millä alustalla kynttilöitä polttaa. Myös kinkunrasvan kaatamisesta viemäriin kannattaa varoittaa puhumattakaan ylensyönnin ja -juonnin vaaroista.

Minut pysähdytti Motivan kehoitus sammuttaa jouluvalot yöksi ja päiväksi. Sähköä tällä tavoin säästetään, se on selvä.

- Nuuka olla pitää, muttei vaivaanen, sanoi äitini aikoinaan.

Meillä ei ole monta valolaitetta: ulkokynttilöitä en ole vieläkään löytänyt enkä uusia ehtinyt ostaa. Sisäkynttelikköä etsin etsimistäni, en löytänyt ja hankin uuden samanlaisen, minkä jälkeen löysin vanhankin.

Kumpikin on nyt käytössä yökaudet. Öisillä vaelluksillani - nukun huonosti - on lohduttavaa katsella himmeää valoa pianon päällä ja keittiön pöydällä. Kyntteliköistä on ikään kuin seuraa, aivan kuin ne valvoisivat kanssani.

Samassa lehdessä kerrottiin, että elävien kynttilöiden polttaminen on epäterveellistä. Ne saastuttavat huoneilmaa. Paras vaihtoehto on polttaa kynttilöitä ulkona lyhdyissä.

Se kyllä sopii minulle. Äidin varoitukset palovaarasta ovat tiukasti alitajunnasta, ja tuikkivat lyhdyt pihavaahterassa ovat aika romanttisia - nekin valvovat kanssani.

Motivan energiansäästöohjeista huolimatta aion käydä kaupassa ostamassa uudet sähköiset jouluvalot. Olen sitä mieltä, että jos jouluvalot auttavat meitä tässä pitkän lumettoman syksyn harmaudessa pysymään edes jollain lailla elämässä kiinni, annetaan niiden palaa.

Aamulehden etusivulla julistetaan tutkimustulos, jonka mukaan imetystä vaille jääneet ovat aikuisena vihamielisiä. Tämäkin vielä!

Sen perusteella kaikkein vihamielisin lapsistani on varmasti Näkkylämäki, joka ei tissiä saanut kuin yhden kerran. Silloinkin se hämmästyi niin, että sen silmät levisivät suuriksi.

Arsenea imetin kuukauden. Se oli rinnalla melkein vuorokaudet ympäriinsä, kun en muutakaan keksinyt vaimentamaan sen itkua. Silti se itki. Kunnes kuukauden vanhana neuvolassa vauva punnittiin ja todettiin, että se oli vielä alle syntymäpainonsa. Olin mennyt halpaan: olin luullut, että maitoa tulee kun vain tahtoo. Ei siis tullut.

Päätin seuraavalla kerralla tehdä vielä paremmin kaiken ja seurata tarkkaan, miten lapsen paino nousee tai on nousematta. Tuli kaksoset. Lastenlääkäri lähtötarkastuksessa ehdotti, että jos maitoa tulee, se pitää antaa heikommalle eli siis Tilkkituikulle, joka oli kärsineempi osapuoli. Näkkylämäki sai tyytyä vastikkeeseen.

Kaksosia hoitaessani olin erittäin väsynyt. Yritin imettää ja lypsää sairaalasta vuokraamallani lypsykoneella tissit tyhjiksi. Oli silti pakko ladata tusina vastikepulloa valmiiksi jääkaappiin. Siihen aikaan vastikkeet tehtiin jauheesta.

Alkuaikojen muistikuvat ovat sumuisia. Muistan itseni illalla lypsykoneen äärestä. Kone piti kammottavaa ääntä, vuoroin se imaisi tissini uumeniinsa, vuoroin sylki pois. Olin hirveän väsynyt.

Kunnes kahden kuukauden kuluttua tulin järkiini. Tämä ei voinut jatkua. Siitä lähtien molemmat saivat vastiketta.

Ärsyynnyin lehtien imetysjutuista. Niissä edelleen vaadittiin naisia täysimetykseen. Väitettiin, että maitoa tulee, kun vain tahtoo.

Ei tule.

Sen sijaan joka seitsemäs vuosi aloitetaan imetyskeskustelu mediassa. Yhä uudelleen maitoa tuottamattomia äitejä piinataan. Onneksi Aamulehden sunnuntailiitteessä oli tuoreen äidin kolumni, jossa hän toi esiin toisen näkökulman. Olin jo päättänyt tarttua kynään ja kirjoittaa vastineen etusivun jutulle. Ei tarvinnutkaan.

Äitini sanoi minua kivilehmäksi. Sanoi itsekin olleensa sellainen. Pyydän, että media armahtaisi meidät kivilehmät ja faktalaatikossa mainitsisi myös nämä poikkeukselliset yksilöt, joilta maitoa ei hyvästä tahdosta huolimatta tule.

Onneksi tyttäreni eivät ole perineet tätä ominaisuuttani.

On se kyllä kamalaa, että minun pitää vielä mummanakin hermostua tästä aiheesta.

Liian myöhään vai liian varhain? Kukkivia sinivuokkoja olen jonain talvena löytänyt vielä Sylvesterin päivänä (31.12.), mutta marraskuun lopussa kukkiva näsiä on minulle uusi ilmiö.

Muitakin kukkia toki löytyi: koiranputki, siankärsämö, pelto-orvokki, kissankello…

Ensi sunnuntaina tulee sata vuotta siitä, kun isäni syntyi. Hän ilmestyi tähän maailmaan Helsingissä  köyhien vanhempien lapsena. Vanhemmat olivat muuttaneet kaupungista toiseen työpaikkojen perässä, ja joka kaupungissa oli syntynyt lapsi: Pietarsaaressa, Tampereella, Viipurissa, Hämeenlinnassa ja taas Pietarsaaressa. Loput kolme syntyivät Helsingissä. Lapsista kolme kuoli alle vuoden ikäisenä. Siihen aikaan se oli tavallista.

Kun isäni oli kuusivuotias, hänen äitinsä kuoli keuhkotautiin. Yhdeksänvuotiaana hän eräänä aamuna heräsi kuolleen isänsä vierestä. Kaksi viikkoa tämän jälkeen diakonissa vei hänet Pohjanmaalle maalaistaloon kasvatiksi.Vanhempia sisaruksiaan hän näki seuraavan kerran vasta aikuisena.

Isä ei koskaan moittinut körttiläisiä kasvatusvanhempiaan. Täti oli lempeä ja setä jyrkkä, mutta ehdottoman oikeamielinen. Poika sai ruokaa, ja paino nousi, niin että posket juostessa lepsuivat.

Isä kertoi, että kun hän ensimmäisen kerran sai kasvatuskodissa viiliä, hän ei halunnut sitä syödä. Se ei näyttänyt oikealta. Kun viilistä kuorittiin kerma pois, se vasta kelpasi. Isä oli tottunut kuorittuun viiliin ollessaan  lastenkodissa hoidossa äitinsä sairauden aikana.

Vaikka Helsinki maksoi pojasta kasvatusvanhemmille vain 16-vuotiaaksi asti, nämä pitivät hänet huostassaan armeija-aikaan saakka. Opettivat toki talon töihin.

Isä piti kaikesta kauniista. Hän toi matkoiltaan kukkien taimia, istutti ne kyllä, mutta unohti. Äiti hoiti kasveja ja motkotti. Hänen mielestään isä oli syntynyt väärään paikkaan ja aikaan. Hänen olisi pitänyt käyskennellä vapaaherrana kartanon puutarhassa ruusuja ihaillen.

Isä osasi maalata kauniita ruusuja kaappien oviin ja kirstuihin. Käytännön askareisiin  hänellä ei ollut otetta tai oikeastaan aloittaminen oli vaikeaa. Siitä syystä kai suurimmat ristiriidat äidin ja isän välillä aiheutuivat.

Isän työelämä ei todellakaan ollut ruusuilla tanssimista.Maalarin työhön hän oli liian hidas, vaikka tarkka ja taitava.  Isä pääsi vankilaan matkavartijaksi: vei vankeja junalla paikasta toiseen. Kun hän pääsi lopulta eläkkeelle, hänen luonteensa jotenkin muuttui avoimemmaksi ja iloisemmaksi.

Hän innostui ajamaan ajokortin 60-vuotiaana ja sai pitää sen noin 80-vuotiaaksi. Ajaminen loppui aivoinfarktiin, joka vei näön.

Eläkeläisenä ollessaan hän toimi omaishoitajana: hoiti äitiä viisi vuotta ja kehitysvammaista poikaansa lähes elämänsä loppuun asti. Noin 88-vuotiaana hän päätti, ettei enää jaksa laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Hän ilmoitti kunnalle haluavansa vanhainkotiin poikansa kanssa. Kunnassa oltiin sitä mieltä, että veljeni pitäisi mennä kehitysvammaisten laitokseen, koska hän oli vielä alle 70-vuotias. Isä sanoi siihen topakasti, että he menevät sinne sitten yhdessä. “Meitä ei kukaan voi erottaa”, hän vakuutti viranomaisille. Järki voitti, molemmat pääsivät vanhainkotiin. Se oli hyvä ratkaisu, sillä koko elämänsä kotona ollut veljeni sai pehmeän laskun laitoksessa asumiseen.

Isä eli melkein 93-vuotiaaksi. Vaikka liikkuminen vaikeutui sodassa vammautuneiden jalkojen takia, järki pysyi terävänä loppuun asti. Ehkä se säilyi elämänikäisen ristisanojen ratkaisemisen takia, ehkä lukemisen takia (hän luki vielä silloikin, kun aivovamma oli muuttanut näkökentän kapeaksi). Tai sitten siksi, että hän opetteli ulkoa runoja ja lausui niitä eri tilaisuuksissa. Itse hän arveli, että elämänasenteensa vuoksi.  Hän ei koskaan murehtinut turhia.

Sota-ajoista hän ei paljon kertoillut, ainoastaan sen kuinka hän ihmeen avulla pelastui varmasta kuolemasta. Kuusikymmenluvun protestilauluista hän ei pitänyt - hyväntahtoinen mies suorastaan suuttui, kun lauluissa pilkattiin sotaveteraaneja.

Minä olin aina isän tyttö. Isä kertoi, että jo vastasyntyneenä olin nostanut käteni hänen kaulalleen, kun kätilö oli tuonut minut isän viereen nukkumaan. Isä saatteli tuiskuaamuina tai joen tulviessa minut kouluun. Isä kulki mukanani henkisissä kilpailuissa, joihin opettaja minut lähetti. Isä myös antoi aina minun voittaa peleissä (se ei lie ihan oikeaoppista kasvatusta).

Silti suhde isään oli hieman etäinen. Vasta äidin kuoleman jälkeen opin tuntemaan isäni kunnolla.

Nykyisellä kotiseudullani on tienvierille ilmestynyt uusia tai uudistettuja maitolaitureita. Vilkkain sesonki oli ehkä kymmenisen vuotta sitten. Naapurikylässä on jopa maitolaiturimuseo  jokakesäisine taidenäyttelyineen.

Maitolaituri tai paremminkin maitolava kuuluu myös minun lapsuuteeni. Meillä oli vain kaksi lehmää, mutta silti maitoa riitti myytäväksikin. Tonkka vietiin aamulla naapurin maitolavalle ja iltapäivällä haettiin pois. Ei tonkka silloinkaan tyhjä ollut: paluupostissa tuli kurria eli kuorittua maitoa.

Omat lehmät ja niiden tuotokset olivat äidilleni hyvin tärkeitä. Siihen aikaan meijerissä määriteltiin paitsi maidon puhtaus myös rasvaprosentti. Oli tärkeää pysyä parhaassa puhtausluokassa ja rasvaprosentissa.

Eräänä maaliskuisena aamuna kahvipöydässä isä intoutui romanttiseksi. Hän halasi äitiä ja kysyi, tietääkö tämä, mikä päivä nyt oli. - Tottahan mä nyt sen tiärän, tänään tuloo meijeritili, äitini tokaisi.

Kyllä äiti yleensä hääpäivät muisti, taisi vain kiusoitella isää.

Maitolavat hävisivät kotiseudulta lehmien myötä. Toki isommat karjatilat jatkoivat, mutta niiden pihaan kurvasi maidonkeräilyauto - maito siirtyi putkia pitkin tilatankista auton säiliöön.

Maitolavan toi mieleeni eilinen viesti entiseltä koulukaveriltani. Hän kertoi, että istuimme maitolavalla katselemassa suomenhevosten raveja. Siihen aikaan pidettiin hevoskilpailuja kylätien pitkällä suoralla.

Oli kirkas kevätpäivä. Tie oli sula, mutta vielä paksut hanget hohtivat auringossa, ja metsänreunan männyt olivat vihreitä - sitä samaa sävyä kuin Porvoon väriliitujen vihreä. Minulla on aina ollut visuaalinen muisti, siksi kai maisema on jäänyt niin hyvin mieleeni.

Sitä koulukaveria en muistanut, ennen kuin nyt, kun hän kertoi olleensa mukana. Oikeastaan aika kummallista, sillä hän oli opettajan poika, joka asui koululla muutaman kilometrin päässä meiltä. Harvinainen kävijä siis.

Olimme suunnilleen kymmenvuotiaita silloin. Miten ihminen voi muistaa yli viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia näinkin hyvin: minä maiseman ja se poika hevoset ja minut!