Hellällä palavalla sydämellä

Inkivääri myönsi minulle tunnustuksen. Blogini kommentointi ei kuulemma toimi. En käsitä, missä on vika, mutta otan kokeeksi kirjaintunnistuksen pois.

Kaisa kirjoittaa kauniisti siskostaan, joka täytti pyöreitä pari kuukautta sitten.

Minulle tuli huono omatunto: en ole pitkään aikaan käynyt katsomassa veljeäni Leijonamieltä. Tein jossain vaiheessa pyhän lupauksen, että kerran kuukaudessa vähintään käyn. Nyt on mennyt jo melkein neljä kuukautta. Hävettää.

Osittain tämä johtuu siitä, että olen tullut vanhaksi. En enää jaksa ajaa kahta tuntia sinne ja kahta tuntia takaisin. Pimeänä vuodenaikana näkeminen on tullut kummallisen raskaaksi. Tiedän toki, että hämäränäkö alkaa huonontua jo nelikymppisestä. Olisi kai minulla seudulla yösijan antajia, mutta en halua olla toisten vaivoina. Enkä saa vieraassa sängyssä nukutuksi. Hyviä syitä löytyy.

Veljeni muistaa hyvin tuttujen iät. Joka kerta hän ottaa puheeksi, kuinka monta vuotta vanhempi tai nuorempi joku tuttu on. Ja hän laskee, kuinka monta vuotta on hänellä on seuraavaan kymmeneen. Nyt ei ole enää vuottakaan: kesällä veli täyttää seitsemänkymmentä.

Olen miettinyt, että ottaisin Nuuskamuikkusen seuraavalla kerralla mukaani. Voisin käydä pojan kanssa tapaamassa muitakin sukulaisia. Poika tosin luulee, kun kerron veljistäni, että he ovat yhtä pieniä poikia kuin hänkin - mahdollisia kavereita.

Joku lapsista joskus sanoikin Leijonamielestä, että hän on “iso poika”. Oikeassa oli.

Tämä on vastaus Tarjuskan haasteeseen

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.

2. Valitse neljäs kuva kansiossa  ja julkaise se blogissasi.

3. Selitä kuva.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Neljännen kansion nimenä on joulu 2008. Pelkään, että se sisältää tunnistettavia perheenjäseniä.  Kuinkas sattuikaan! Neljäs kuva on vahingossa eksynyt joulukuvien joukkoon. Arkistointini ei ole aina täysin loogista. 

Ne jotka ovat lukeneet aikaisempaa blogiani, saattavat kyllä tietää, kenelle nämä tossut kuuluvat.

Muita varten kopioin vanhan tekstini.

“Mieheni on ilmastointiteippimies. Hän korjaa teipillä ihan kaiken: tossuista telkkariin. Teippiä on katolla, matkalaukussa, kumisaappaissa, sadetakissa jne. Televisioantenni ei näytä katolla ollessaan hyvää kuvaa: siksi antenni on ikkunan alla maalaustelineeseeni kiinnitettynä.Kevyen telineen tuuli kaataa helposti. Eipä hätää: mieheni on teipannut telineen jalkoihin kunnollisen kokoiset kivet painoksi.  - Kunnon remonttimies ei ilman ilmastointiteippiä pärjää, on hänen vankkumaton ja käytännössä koeteltu mielipiteensä.”
(Obeesian sydän, maaliskuu 2007)

Haastan mukaan Maijamurun, Vapuliksen, Kaisan ja Ritan.

Taas tiedettiin.  Kun eteläpohjalaiset toimittavat, he tosiaankin puhuvat tai juttelevat.

Heitänpä uuden arvattavan. Mitä tarkoittaa k u r s s i? 

Arvatkaa, ellette tiedä!

Arsene soitti eilen ja kyseli pikkulapsiajoistaan. Hän halusi tietää, huolehtiko hänestä kukaan, kun olimme töissä.

Yritin muistella. Pari-kolme ensimmäistä kuukautta hoidin lasta itse, mutta sitten oli lähdettävä luennoille. Muutimme niihin aikoihin ensimmäiseen omaan asuntoon Kivenlahteen, ja sieltä sain vauvalle hoitajan. Arsenen ei tarvinnut olla joka päivä hoidossa, vein vain silloin, kun minulla oli luentoja. Hoitotäti oli mielestäni kiltti ja siisti.

Graduvaiheessa vuorottelin naapurin Liisan kanssa, jolla oli muutaman kuukauden nuorempi tyttö. Toinen sai opiskella ja toinen hoiti kahta lasta. Liisan tyttö alkoi sanoa minua äidiksi, josta tytön mummu hermostui.

Sitten perustimme yksityisen kolmiperhehoidon. Kolmanneksi tuli pieni Ville. Palkkasimme 16-vuotiaan tytön hoitajaksi. Nuoresta iästään huolimatta hän selviytyi hienosti urakasta.

Kun Arsene oli kolmivuotias, muutimme pois Espoosta. Olin saanut opinnot lähes valmiiksi ja menin töihin. Aluksi Arsene oli työpaikan perustamassa päiväkodissa, mutta ei viihtynyt siellä. Otimme hänet pois ja saimme hoitoon naapurin perheeseen, jossa oli omasta takaa kaksi tyttöä. Kun naapurin äiti meni töihin, yritimme taas päiväkotia. Nyt onnistui paremmin, ja Arsene oli siellä siihen asti, kun kaksoset olivat parin kuukauden ikäisiä.  Arsene oli tuolloin 5 v ja 6 kk.

Kun Arsene täytti kuusi vuotta, äitiyslomani loppui, ja meille palkattiin hoitaja kotiin. Tämä 19-vuotias tyttö hoiti kaksosvauvoja ja kuusivuotiasta. Sitten hän jäi äitiyslomalle ja jouduimme etsimään uuden hoitajan, joka viihtyi meillä vain kolme kuukautta. Seuraava oli lähes viisikymppinen rouva, jonka selkä rasittui aika pian hoitotyössä.

Arsene meni kouluun jossain välissä. Ja siitä nyt onkin kysymys. Kuka huolehti hänestä? Vanhemmat tietysti, mutta pitikö kukaan huolta iltapäivisin. Hän kuulemma seikkaili kaukana kotoa kummallisesti pukeutuneena.

Ja nyt herää syyllisyys? Enkö huolehtinut, että hoitaja hoitaa myös häntä. Kyllä se työsopimuksessa ainakin mainittiin.
Kukaan ei vain kertonut, jos näin ei tapahtunut.  Ei hoitaja eikä tyttö itse. Eikä edes naapurit, jos edes huomasivat.

Koulumatkoilla kuulemma kiusattiin. Tyttö kiersi mutkan kautta kouluun. Kyllä minulla tästä joku muistikuva on, mutta ei sitä, kuinka kauan se jatkui. Joka tapauksessa muutimme maalle, kun tyttö meni kolmannelle.

Nykyajan vanhemmat eivät voi kuvitellakaan, kuinka vaikeaa oli löytää lapselle hoitopaikka 1970-luvulla. Päiväkoteja ei ollut riittävästi. Pahimmassa tapauksessa lapsella saattoi olla vuoden aikana parikymmentä hoitajaa. Töihin oli kuitenkin mentävä, jotta asunto- ja opintolainat saatiin maksetuksi. Kas, kun siihen aikaan ei ollut opintorahaakaan, lainalla elettiin.

Mielestäni Arsenella oli aika hyvin: vain kuusi hoitajaa ja päiväkoti. Monella muulla oli pahemmin. Lasten kauppaaminen hoitotädeille oli onnen kauppaa. Koskaan ei voinut tietää, millaiseen kotiin lapsensa vie.

Arsene kyseli vielä siitä, pidettiinkö häntä riittävästi sylissä.

- Kyllä pidettiin. Hän oli varsinainen sylikissa. Siihen asti, kun mahani alkoi olla liian suuri kaksosten takia, hän lojui sylissäni kaiket illat. Sitten kun vauvat olivat syntyneet, en enää juuri ehtinyt häntä sylitellä. Mutta joka ilta lauloin hänelle kehtolauluja, joskus tunninkin. Hänen sänkynsä oli minun sänkyni vieressä ja pidin häntä kädestä iltaisin, vaikka sängynlaita painoi kipeästi käteeni. Vauvojen kopat olivat vähän kauempana.

Perusturvallisuus on kuulemma jäänyt puutteelliseksi. Mitä jos se onkin myöhempää perua, murkkuaikaa, jolloin hän halusi kiihkeästi tehdä pesäeroa?

Jouduin kerran persoonallisuustestiin, kun hain työpaikkaani uudestaan. Silloinen testaaja havaitsi, että minullakin on perusturvallisuudessa jotain häikkiä.

Nykyisin tiedetään, että jopa sairaudet voivat johtua edellisten polvien kokemuksista. Raamatussahan sanotaan, että Jumala kostaa meille isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Siitäkö tässä on kyse?

Minä, ihmispolo, en nyt vain voi mitään sille, että äitini joutui oman äitinsä pahoinpitelemäksi ja että isäni joutui alle kymmenvuotiaana kasvatiksi täysin vieraiden huomaan. Tai että äidin toinen isoisä oli alkoholisti ja äidin toinen isoäiti jäi seitsemän veljeksen yksinhuoltajaksi hyvin nuorena.

En edes omaa elämääni ole päässyt täysin ohjaamaan!

Tällaista tänään mumma miettii.

Tekosyy jaksaa joka postaukseensa kirjata päivän kolme onnistumista. Siinä vasta oikea optimisti.

Minun on vaikea löytää edes sitä yhtä, vaikken minäkään ole synkistelyyn taipuvainen.  Ainakaan moneen viikkoon.

Nyt ryhdistäydyn ja etsin tästä päivästä mukavia asioita.

1) Näkkylämäki soitti ja kertoi, että masuasukki ei pidä korkeista äänistä. Hiphei, mummasta se tulee pitämään: minulla on matala puheääni ja lauluäänenä kontra-altto.

2) Lumikenkäilin onnistuneesti: vaelsin hitaasti ja ajattelin kaiken maailman asioita. En kaatunut edes mäessä, vaikka välillä piikit lipsuivat.

3) Kävin kyläkirjastossa ja löysin monta mielenkiintoista kirjaa.

En vain jaksa olla ihmettelemättä työvoimapulaa. Siitä on puhuttu ainakin kaksikymmentä vuotta. Vaan en ole sitä nähnyt.

Viime laman aikana siitä vallankin puhuttiin. Tulossa on. Ja se lohdutti, kun ajattelin, että edes lapset pääsevät töihin. Meillä toinen vanhemmista jäi työttömäksi 1994, toinen 2000. Onneksi ei sentään yhtaikaa. Ikäerosta oli tässä tapauksessa hyötyä: kun itse jäin työttömäksi, pääsi mies putkesta eläkkeelle. Minähän välillä pääsin kokeilemaan uutta ammattiakin ja opiskelinkin työttömänä ja työn ohessa yhteensä kolme ja puoli vuotta.

Työvoimapulaa ei vain ole näkynyt. Taitaa olla toiveajattelua, sanoisin Tarja Cronbergille, jonka vuoro oli  tämän aamun lehdessä sitä ennustaa. 

Työvoimapula taitaa olla yhtä iso harha kuin ns. suurten ikäluokkien tuhoisa vaikutus - eläkepommi. Suuria ikäluokkia ryhdyttiin päivittelemään jo silloin, kun olimme hädin tuskin nelikymppisiä. Sittemmin suuret ikäluokat ovat paisuneet. Aluksi niihin laskettiin vuosina 1945 - 1949 syntyneet, myöhemmin vuodet ovat venyneet aina 1956:een. Mikä milloinkin on sattunut pauhaajalle sopimaan.

Alkuperäisistä suurista ikäluokista nuorimmatkin siirtyvät tänä vuonna kuudenkympin ja kuoleman väliin. Monet ovat vielä erinomaisessa kunnossa. Toisaalta he ovat myös ns. märkä sukupolvi, joka on kurkistanut liikaa pullonpohjaan. Voi olla, että tuoni korjaa kostunutta satoa, ja eläkepommikin jää suutariksi.

Kuten työvoimapula.

Kävin äsken hiihtämässä - ensi kerran kahteen vuoteen. Viime talvenahan ei ollut lunta. Yhden ainoan kerran olin jäällä kävelemässä ja iloitsin jo ihanista maaliskuisista aamuista. Tuli suoja, lumet meni ja jäälle tuli vettä.

Nyt vain kokeilin hiihtämistä. Jokohan tänä vuonna ostaisin itselleni uudet sukset entisten - jo kolmikymmentä talvea nähneiden - tilalle. Ne ovat muuten hyvät, mutta luistavat vain ihan tietyillä säillä!

Jätin sukset rantaan ja menen huomenna uudestaan, jos lumen laatu on suksilleni sopiva. Muussa tapauksessa lähden lumikenkäilemään, sekin on hienoa. Jos ei sekään käy (joskus lumi muuttaa lumikengät koturneiksi), täytyy tyytyä pelkkään sauvakävelyyn. Perjantaina pääsen vesijumppaan!

 Mummalla on nyt niin huikean terve olo, että ihan pelottaa. Mikähän vaiva on tulossa jo nurkan takana ;(

Otsikko on harhaanjohtava. En koskaan päässyt Ruotsiin töihin.

Seitsentoistavuotiaana olin kuullut kavereiden loistavista kesäansioista Alingsåsin pesulassa. Minäkin halusin sinne tienaamaan ja muutenkin vähän jännitystä elämääni. Ilmoittauduin töihin ja pääsinkin. Olin parhaan kaverini kanssa lähdössä, kunnes äiti teki tenän. Hän neuvotteli sisareni ja muiden sukulaisten kanssa. Valinta oli vapaa: joko Helsinkiin radiolupajaostoon, jonne isän serkku hommasi paikan, tai entiseen tapaan kotiin ja pellolle.  Ei Ruotsiin.

Luovutin pesulatyöpaikkani  luokkakaverille. Lähdin sitten yöjunalla Helsinkiin. Asuin sisaren luona ja toimin välillä lastenvahtina. Tienaamisesta ei ollut puhettakaan, palkka riitti hädin tuskin elämiseen. Maksoin siskolleni palkasta puolet. Pari puseroa taisin rahoillani ostaa.

Työ oli kuivaa toimistotyötä, mutta työtoverit mukavia. He kertoivat matkoistaan, joista minä saatoin vain uneksia.

En uskaltanut juuri liikkua yksin kaupungilla. Tunsin lähiön, jossa sisko asui, sekä Hakaniemen torin tienoon, jossa työpaikka sijaitsi.

Kävin yhtenä viikonloppuna kotona. Matkustin yöjunalla ja olin tosi väsynyt töissä maanantaina.

Niin se kesä meni. Avartuiko maailmani, tuskin. Seikkailuista ei ollut puhettakaan, sen verran minua vahdittiin. Ruotsissa työskennelleet kaverini kertoivat koulussa moottoripyöräajeluista ruotsalaisten poikien kanssa. Ja minua harmitti.

Hyvin tiedettiin! Klumppuunen on epätasainen, rosoinen, möykkyinen.

Entäpä sana t o i m i t t a a? Sillä on on sijansa yleiskielessä, mutta mitä pohjalaiset tekevät, kun he toimittavat?

Arvatkaa, ellette tiedä.