Hellällä palavalla sydämellä

Oma synttärini ei hätkäyttänyt paljonkaan pari viikkoa sitten, mutta tänä aamuna havahduin siihen, että kakkoset täyttivät 32 vuotta.

Hehän alkavat olla jo keski-ikäisiä! 

He ovat sunnuntailapsia - syntyneet sunnuntaiaamuna puoli kuuden maissa. Näkkylämäki olisi  tullut ensin, mutta Tilkkituikku kiilasi jalkansa väliin. Se raukka kiskottiin jalasta tähän maailmaan seitsemän minuuttia ennen siskoaan. Näkkylämäki rääkäisi paheksuen jo ennen kuin oli kokonaan ulkona. Siitä tiesin, että tyttö oli hengissä. Sen sijaan “isoveli” ei edes vikissyt. Poika kiidätettiin keskolaan niin nopeasti, etten sitä ehtinyt nähdäkään.  Tytön kanssa sitten tulin osastolle. Sen silmät olivat tiukasti kiinni ja leuka väpätti somasti.

Neljän päivän kuluttua sain pojankin lähelleni. Tilkkituikku oli vähän kärsinyt syntymässä: napanuora oli ollut kaulan ympärillä kahteen kertaan. Lääkäri sanoi, että sille olisi käynyt huonosti, jos se olisi syntynyt B-lapsena. Onneksi se älysi kiilata.

Ja tänä vuonna tuo pari järjestää vaihtelua elämäämme. Tilkkituikku on menossa naimisiin ja Näkkylämäki saa vauvan kesän alussa.

Viime päivien uutisten valossa on oikein riemastuttavaa todeta, että olen sunnuntaista lähtien kunniallinen eläkeläinen. Jo loppuvat ihmisarvoa alentavat työtön-työtön-lappujen täyttämiset. (Tosiasiassa en ole niitä pitkään aikaan lähetellyt: olen tehnyt päivärahahakemukset netissä.)

Aamulla hiihtelin viiden kilometrin lenkkini jäällä ja tervehdin ystävällisesti Nalle-vanhusta, joka hölkkäsi luokseni kankein koivin. Kun aikoinaan pyöräilin järven ympäri, se juoksi eteeni,  ja pelkäsin, että se työntää kuononsa pyörän pinnojen väliin. Nallen kodin kohdalla oli mainio alamäki, siinä en olisi millään halunnut jarrutella, mutta koiran takia oli pakko. Viime kesänä se ei viitsinyt enää juosta vastaan vaan haukahti kuistilta.

Pilkkijöitäkin oli jäällä, mutta koska kukaan ei sanonut mitään, en minäkään. Muistan joskus tervehtineeni pilkkijää saamatta vastausta. Nyt en syyllistynyt etikettivirheeseen. Kalastajan ilmeisesti kuuluu olla vaiti.

Jää pulpahteli ja ulvahteli. Vähän se pelotti, mutta kun joku ajeli mönkijällä, arvelin, että kyllä jää minutkin kestää.

Aurinko paistoi soreasti,  ja minä nautin matkasta. Huomenna uudelleen ja heti aamusta, kun on vielä pakkasta.

Kävin iltapäivällä verotoimistossa eläkepäätöstä näyttämässä. Verotoimiston virkailija toivotti minulle onnellisia ansaittuja eläkepäiviä. Työvoimatoimistoon unohdin soittaa, mutta ehtii sen huomennakin. Se ystävällinen nuorimies, joka minua viimeksi palveli, ei kuulemma ole enää töissä siellä. Harmi, olisin mielelläni hyvästellyt hänet.

Jippiiiii!!!!

“Katso miestä Mattina, katso miestä Maariana, jos ei näy Maariana, on jo mies hukassa. Kun Erkkinä härkii, niin Mattina poikii. Matti se maijon aloittaa. Matti maata näyttää, jos ei muualta niin lähteen pohjasta. Matista joka korsi sijaansa vihaa. Matista rikka sijansa syö. Matti olisi muuten kova mies, mutta toinen silmä vettä vuotaa. Matista puhteet putoo. Matti pihdin nostaa, Matti pihdin kaataa. Matti kannot katkoo. Matti avaa lumiportit ja lyö yhdeksän lakkia kannon päähän.  Ennen-mattiset hiotukset tietää pahoja ilmoja. Jos Matin päivänä aurinko paistaa, niin tulee hyvä ohravuosi. Jos kukko Mattina räystään alta vettä saapi, saa härkä Maariana, lehmä Jyrkinä syödäkseen. Mitä Mattina, sitä Maarjana.”

Matin päivänä ei pidä kammata tukkaansa - se alkaa lähteä ja mureta. Ei saa ommella - käärme puree kesällä. Ei saa kehrätä - tulee sisiliskoja tupaan. Ei saa seuloa - tulee paljon hyttysiä kesällä. Teräkalut on pidettävä piilossa, muuten tulee kesällä paljon käärmeitä.

Ei saa taittaa päreitä - lehmät ontuvat kesällä. Ei saa ryypätä maitoa - vasikat kuolevat. Ei saa haukata naurista - mato syö hammasta. Ei saa pitää rintaneulaa - saa pistoksia.

Tällaisia uhkauksia on kansanperinne tulvillaan. Lähde: Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto.

Muuten voisi olla parasta elää hissunkissun tämä päivä, mutta kun samana päivänä on laskiainen. Laskiaisesta taas kansa tietää:

Laskiainen on ennen kaikkea naisten työ- ja toimialaan kuuluva päivä. Kaikki mitä silloin tekee tai jättää tekemättä vaikuttaa naisten käsitöiden raaka-aineisiin: pellavaan, villaan ja hamppuun. Tai sitten karjanhoitoon tai pihapiirin hyötykasveihin.

Ruokaa pitää laskiaisena olla ja mahdollisimman rasvaista. Sitten mäessä pitää huutaa: pitkiä pellavia!

Matin päivän takia pitäisi olla hiljaa, mutta koska on laskiainen, pitää mennä mäkeen ja huutaa. Ja syödä runsaasti rasvaista.

Onneksi huomenna on tuhkakeskiviikko. Sen sanoma on selkeä: kaikki nautinnot pois 4o vuorokaudeksi. Onnistuu minulta, olen sitä jo harjoittanut kaksi ja puoli vuotta yhteen menoon.

Tätä ei minulta olekaan ennen kysytty.

Arvelin, että tokko sillä nyt niin väliä. Taitaa olla jenkkielokuvien hömpötystä vain. Kun nykyisin parit asuvat yhdessä ennen häitä, on ihan turhaa noudattaa tunkkaisia perinteitä.

Arvasitte oikein. Tilkkituikun morsian on käynyt hääkaupassa! Eilen kuulin tärkeän päivämäärän, se on toukokuussa.  Tässä suvussa on vihdoinkin alkanut tapahtua. Edellisistä häistä ei ehdi tulla vuottakaan, kun jo seuraavia juhlitaan. Ja kesäkuussa syntyy Näkkylämäen vauva.

Nyt pitäisi viimein keksiä lempinimet perheen uusille kasvoille. Tilkkituikun morsianta aion nimittää Untuvaiseksi. Nimi on peräisin Selma Lagerlöfin kirjasta. Arsenen aviomies on Cowboy, mutta mikä Näkkylämäen kumppanille nimeksi?  Vävyke kuulostaa aneemiselta. Nyt keksin: Metsänpoika! Nuori mies kulkee mielellään metsissä ja puuhun liittyy hänen ammattinsakin.  Sankar’ jylhän kuusiston!

Vauhtia ja vipinää on. Kunhan Töyhtöhyypän kanssa jotenkin perässä pysymme.

Aurinko paistoi aamupäivällä, kun lähdin ladulle. Vanha latu oli tukossa.  Lunta ei ole kaikkiaan kovin paljon: jäällä voi melko vaivattomasti avata uusia reittejä. Hiihdin järven ympäri, n. 5 km. Jos huomenna on hyvä keli hiihdän saman matkan uudestaan.

Alun perin piti lähtemäni Käpynokalle isolle järvelle, mutta muutin suunnitelmaa ja kiersin kotijärven ainoan saaren. Alussa aurinko paistoi ja hanki säteili, mutta takaisin tullessa isot mustat pilvet peittivät kultaisen kehrän. Vanhalle ladulle  satanut vitilumi esti luiston: olin aika väsynyt kun lopulta raahustin rannasta ylös.

Keitin aamulla spelttipuuroa, sen voimalla oli hyvä hiihtää. Yksi mandariini oli taskussa, mutta nautin sen vasta rannassa riisuttuani sukset.

Valo saa minun puolestani lisääntyä, mutta muuten talvi saa kestää vielä pitkään. Odotan maaliskuisia aamuhankia.

Sammal on kyllä kaunista. Siitä huolimatta koetan vieriä rivakasti. Äsken tein parin tunnin lumilenkin tuiskussa: vaelsin lumikengillä pitkin peltoja ja järven jäätä. Rämmin paksussa lumessa soistuneessa lahdenpohjukassa ja tunsin oloni vahvaksi. Minä jaksoin.

Mitään järkeähän siinä ei ollut. Tietä pitkin kulkien olisi helpompaa. Minua kiehtovat kalliot ja risukot, suot ja vaikeakulkuiset maastot. Kiipeilen varovasti, sillä voisi olla kohtalokasta jäädä jumiin jonnekin. Olen kyllä kaatuillutkin, mutta aina päässyt jotenkin takaisin tolpilleni.

Lunta on metsässä vain vähän, siellä risut haittaavat kulkua. Odotan hankikantoa, silloin aion käydä kaukana pienellä erämaajärvellä saakka.

“Tietä käyden tien on vanki
vapaa on vain umpihanki!”

En muista, kuka noin kirjoitti, mutta taisipa miekkonen olla oikeassa.

Tässähän sitä riittää taas opettelemista, ei pääse harmaat aivosolut kangistumaan. Kielen sain loppujen lopuksi vaihdettua  ja avatar-kuvankin loin, vaikka en saa näkymään.

Ainakin jotain hyvää: ajastettu kirjoitus on nyt mahdollista. Sitä kaipasin aiemmin.  Täytyy tutkia lisää, mutta nyt lähden hiihtämään.

Tuula-Liina Varis kirjoittaa uudessa Kotiliedessä elämäntyylin hidastamisesta. Muistin vanhan kirjoitukseni samasta aiheesta ja julkaisen sen tässä uudestaan.

 * * *

Kiirehdin jäällä kohti Käpynokkaa hiki roiskuen. Yhtäkkiä kuulen voimallisen tiitiin jostain. Katson ympärilleni. Aurinko paistaa, hanki kimaltaa, ja pajukossa visertää hömötiainen kuin henkensä edestä. Ja tajuan. Taas minä ryntään päämäärätietoisesti mitään näkemättä ja kuulematta kohti tavoitetta. Vaikka ei ole kiirettä mihinkään. En muistanut, että matkalla olo on tärkeämpää kuin päämäärä.

Radiossa eräs mies kertoi matkoistaan pohjoiseen. Aikaisemmin hän ajoi niin nopeasti kuin suinkin kohti lomakohdetta, taukoja pitämättä. Nyt mies sanoi oivaltaneensa, että hän voi olla vain näissä liikennevaloissa. Hän ei voi olla seuraavissa eikä sitä seuraavissa valoissa, ainoastaan näissä. Hän on oppinut nauttimaan pitkistä ajomatkoista, maisemista ja huoltoasemien baareista.

Me olemme hyviä suorittamaan. Me paahdamme niska punottaen elämäämme eteenpäin. Perheessä sen varsinkin huomaa: odotamme kiivaasti, että lapsi oppii nukkumaan yönsä, oppii kävelemään, pysyy kuivana, menee kouluun, pääsee opiskelemaan. Yhtäkkiä on edessä päivä, jolloin jälkeläinen on poissa arkielämästämme, omillaan. Mihin se aika meni? Mitä muita muistoja jäi kuin kärsimättömät kiukunpuuskat, kun arkielämä ei sujunut tahtomme mukaan tehokkaasti ja tuloksellisesti?

Niin perusteellisesti tulosajattelu on vallannut meidät, että vain saavutus on tärkeä, ei tekeminen tai matkalla oleminen. Kaiken maailman valmennus- ja menestymiskursseillakin ihmistä opetetaan tuijottamaan silmät soikeina tavoitteita. Häntä opetetaan näkemään pyrkimystensä kohde houkuttelevana mielikuvana ja kuvittelemaan se upea tunne, mikä tavoitteen saavuttamisesta seuraa. Tosiasiassa seurauksena on, että kun koko ajan tuijottaa mielikuvia tavoitteistaan, nykyhetki jää kokematta ja näkemättä. Sitä paitsi vuorenhuipulla ei voi seistä kauan, sieltä on laskeuduttava alas. Huikea tunne saavutuksesta latistuu nopeasti, ja edessä on uusien ja mahtavampien tavoitteiden metsästys.

Elämme sitku-elämää. Sitku valmistun, sitku pääsen töihin, sitku loma alkaa, sitku lapset kasvavat, sitku laihdun kymmenen kiloa, sitku pääsen eläkkeelle. Elämä on aina jossain muualla.

Ei tarvitsisi kuin hidastaa vauhtia ja katsella ympärilleen. Kuunnella hömötiaista. Elää tämä ainutkertainen elämä täydesti ahnehtimatta euroja, kiloja, kilometrejä, mitä nyt kukakin hamuaa.

Voin olla vain näissä liikennevaloissa.

Tämä vuosi taitaa olla meidän perheessä vilkasta aikaa. Paitsi kesäkuista vauvaa sukuun on tulossa uusi miniä. Tilkkituikku kertoi tänä aamuna kosineensa orastavaa suhdetta ja saaneensa myönteisen vastauksen. Kesällä kuulemma on häät!

Vauvaa odottava Näkkylämäkikin on lupaillut vähän naimiaisia, mutta sittemmin vaiennut asiasta. Ilmoittavat sitten, kun on aihetta. Aihetta hössötykseen ei ole.

Ihan mukavaa, että ei tarvitse hössöttää.

Taisi nyt tulla ratkaisu Tilkkituikun talohankkeeseenkin. Morsiamen kanssa etsitään taloa etelämpää, meidän talomme ei enää kiinnosta. Nyt ei siis olekaan kiire muuttaa senioriasuntoon, vaan voidaan katsoa pitempään, kuinka kauan selviämme korven kätkössä.

Tapasin morsiamen eilen ensimmäistä kertaa, kun kävimme kaupungilla syömässä ja konsertissa. Tällä tapaamisella en vielä pysty muodostamaan käsitystä tytöstä. Tilkkituikku näytti onnelliselta; se tässä tärkeintä on. Poika saakin heti kerralla kokonaisen perheen, morsiolla on lapsia edellisestä avioliitosta.

Tämä on uusperheiden aikaa, kuten olen jo kauan sitten todennut. Omilla lapsenlapsillani on muualla asuvia veli- ja siskopuolia yhteensä kolme ja leikkisiskojakin kaksi.

Minä päätin lopettaa murehtimisen turhana ja energiaa tuhlaavana askareena. Me vanhukset elämme omaa elämäämme -  nuoret omaansa.

Taas mumma hämmästelee.

Aamulehden parhaalla paikalla on uutinen työttömyysputken tukkimisesta. Työttömyysputki halutaan tukkia, koska työnantajat saavat sen avulla saneerata firmasta ikääntyviä/ikääntyneitä (en tiedä, missä raja on) työntekijöitä.

 Putken tukkimista perustellaan työvoimapulalla. Koska työvoimapula uhkaa, ei työnantajien pidä irtisanoa vanhaa väkeään. Onpa kova huoli työnantajaparoista, jotka ymmärtämättömyyttään poistavat kokeneita työntekijöitään, vaikka työvoimapula on juuri nyt oven takana. ( Siellähän se on kytännyt jo kymmeniä vuosia!)

Siis JOS työvoimapula on oikeasti tulossa, ei luulisi työnantajien haluavan irtisanoa yhtään ketään. Siis jos on pelkona, että ei saa tilalle muita.

Tähän asti työnantajien motiivina on ollut heittää pihalle henkilöt, joita ei tahdota pitää töissä. Taantuma tai lama antaa loistavan tilaisuuden irtisanoa kelvottomiksi tai hankaliksi koetut ihmiset. Lisäksi vanhojen irtisanomiseen on ollut läpi vuosikymmenien sekä työnantajien että työntekijöiden hyväksymä tie: putkeen vain. Pelastavan putken päätä on hinattu ylöspäin pikkuhiljaa ja nyt se siis aiotaan nostaa kokonaan pois.

Mitä jos työvoimapulaa ei tulekaan?