Hellällä palavalla sydämellä

Kuvassa on yksityiskohta Arsenen keramiikkatyöstä. Sen myötä toivotan kaikille lukijoilleni aurinkoista vappua!

En ole juuri ehtinyt kirjoitella tai lueskella toisten kirjoittamaa. Viikko on mennyt kuin siivillä: välillä lapsia hoitamassa, välillä omia töitä tehden.

Kevät on tullut konkreettisesti: järvi vapautui jo toissapäivänä jäistä. Sinivuokot, leskenlehdet ja näsiät kukkivat. Punakylkirastas ja punarinta livertävät pihapensaissa tai ainakin jossain ihan lähellä. Myyrät eivät ole syöneet syksyllä istuttamiani kukkasipuleita, krookukset alkavat jo kukkia. Viime syksyn  jätevesioperaation jäljiltä on narsisseja ja krookuksia työntymässä maasta ihan kummallisissa paikoissa.

Huomenna minä luen monta blogia, ennen kuin lähden haravoimaan.

Neito kuvassa on Arsenen taidetta. Hän oli Niiskuneidin kanssa keramiikkakurssilla. Upeita töitä olivat kummatkin saaneet aikaan.

Lapsenlapset olivat yökylässä. Talossa vallitsee nyt syvä rauha ja hiljaisuus. Töyhtöhyyppäkin on kuoroharjoituksissaan.

Muksut heräsivät kuudelta, ja kun en muutenkaan saa nukutuksi kunnolla, niin nyt olen aivan kuraan kuollut kuttu. En jaksa kirjoittaa enempää.

Ai niin, pitää minun vielä kuitenkin kertoa paras luottamuksen osoitus, jonka olen milloinkaan saanut. Nuuskamuikkunen toivoi, että olisi saanut syntyä minun mahastani! Tämä tuli ilmi siinä vaiheessa, kun hän oli päättänyt jäädä mumman pojaksi. Kun äiti tuli hakemaan, poika lähti ilomielin kotiin. Sen sijaan Pikku Myy sai varsinaisen raivarin. Yritin lohduttaa kertomalla, että kun kolme yötä on nukuttu, mumma tulee lapsenvahdiksi. Ei auttanut. Yöt ovat kuulemma niin pitkiä!

Tänä aamuna heräsin kovaan pulinaan. Teerikukko oli valinnut soitimekseen  pihamme kiviaidan. Onneksi videokamera oli lähellä. Kuvasin aluksi verhojen raosta, kunnes kukko siirtyi etupihalle ja minä perässä toiseen ikkunaan. Jonkin aikaa teeri soi meidän postilaatikkotelineellemme, päätti sitten mennä suojaisempaan metsään jatkamaan pulinaansa.

En ole aikaisemmin nähnyt soivaa teertä, vaikka usein olen kuullut pulinaa lähimetsästä. Kerran näin metson soitimella bussikatoksen päällä tienlaidassa. Siihen aikaan ei ollut kännykkäkameroita, että olisi sen voinut ikuistaa.

Ohessa pari pysäytyskuvaa videolta. Tapahtuma oli niin nopea, etten ehtinyt käyttää kahta kameraa.

Diabetes-lehden (4/2009) pääkirjoituksessa Tarja Sampo kirjoittaa:
“Kun olemme saaneet julkisuudessa läpi viestin, että tyypin 2 diabetesta on mahdollista ehkäistä elintavoin, tämä on nyt muuttunut muotoon “diabetes on itseaiheutettu sairaus”. Yhä ponnekkaammin on siis kerrottava perintötekijöiden ratkaisevasta merkityksestä diabeteksen kehittymisen taustalla. Kuten professori Leo Niskanen viime Dehko-päivillä laukoi: ei kilpirauhaspotilaitakaan syyllistetä hormonituotantonsa häiriöistä!”

Meillä on todellakin levinnyt uskomus, että D2  ja monet muutkin ovat ns. elintasosairauksia. Aina joku ihmettelee, kuinka on voinut sairastua, vaikka on syönyt terveellisesti ja lenkkeillyt joka päivä, juossut jopa maratoneja.

“Ei elämästä selviä hengissä”, lauloi Juice-vainaa aikoinaan. Kuolleisuusprosenttikin on täydet 100, vaikka muuta uskoteltaisiin.

Tutkimustuloksia pitäisi osata lukea. Pätevimmätkin pätevät väestötasolla, yksilöt voivat olla lihavia ja silti terveitä. Tänään oli uutiseksi nostettu tutkimus lihavien vaikeudesta tulla raskaaksi ja ongelmista synnytyksissä. Itselläni ei näitä ongelmia ole ollut, päinvastoin, olen ilmeisesti ollut harvinaisen hedelmällistä sorttia: kierukkakin petti kahdesti ja kun halusimme lasta, tuli kerralla kaksoset.

Tyttären kanssa keskustelimme imetysterroristeista, jotka tietävät tarkkaan, kuinka epäonnistuneita ihmisiä tulee niistä, joita ei ole imetetty riittävän pitkään. Imetyskeskustelu pullahtaa pintaan aina seitsemän vuoden välein, olen huomannut.

Omat lapseni ovat juuri näitä äidinmaidosta vaille jääneitä. Maitoa ei vain tullut, vaikka olisin mitä tehnyt. Yritystä ei puuttunut. Ensimmäisellä kerralla en edes tiennyt, ettei maitoa tule. Ihmettelimme vain, kun lapsi itkee, vaikka on vähän väliä ollut imemässä. Punnitus neuvolassa paljasti todellisuuden - sekä Kätilöopistolta neuvolaan tulleet tiedot. Mikseivät minulle kertoneet, että maidoneritys on niukka? Toisella kerralla tuli kaksoset, joista vain toiselle riitti maitoa ja hänellekin vain kaksi kuukautta. Näkkylämäki vahvempana sai tyytyä vastikkeeseen.

Palaan vielä diabetekseen. Onneksi sentään kukaan ei enää luule, että se tarttuu. Muistan kuinka äidin nuorempi veli sairastui d2:een muutama vuosi äitini sairastumisen jälkeen. Eno oli vihainen äidille: se luuli, että tauti oli tarttunut siskosta, vaikka välimatkaa oli ainakin 350 km.

Äidilläni oli muuten terve tapa suhtautua tutkimuksiin. Kun hän oli ensin pohtinut elohopeasilakoita ja rouskujen karsinogeeneja hän tokaisi: “Jos tuankin uskoos, tulis ruikulle!”

Kokeilin minäkin Picasan ominaisuuksia. Tovin askartelun jälkeen sain tämän aikaiseksi. Osallistuin tällä Inkiväärin oranssiin iloitteluun.

Naapurin pellolla on joutsenlampi. Siellä on ainakin sata joutsenta, hanhia, sorsia, lokkeja, kurkiakin. Tämä kuva on huono pysäytyskuva videosta, jota kuvasin vasten aurinkoa melkein sokkona. Huomenna kipaisen sinne uudestaan ja otan mukaan myös tavallisen digikameran. Ja jalustan. Toivottavasti ne ovat siellä vielä huomennakin.

Eilinen masennuksenpoikanen hellitti otteensa tänään. Ehkä se johtuu siitä, että tartuin viimeinkin erääseen keskeneräiseen asiaan. Tekemättömät työt rasittavat eniten!

Kummallista kuitenkin, että eilinen auringonpaiste ei virkistänyt, mutta tänään - pilvisessä säässä - tuntuu mukavalta. Pesin yhden ikkunankin. Sain verhot Meksikosta enkä halunnut niitä likaiseen ikkunaan ripustaa.

Ikkuna on nyt kirkas, ja pelkäänkin, että linnut lentävät sitä päin. Niin on käynyt joka kerta ikkunanpesun jälkeen.

Rantapolulla oli käpytikka kohdannut kohtalonsa. Maassa oli mustavalkoisia ja punaisia höyheniä. Sen kaveri käy vielä talipötköä hakkaamassa pihan vaahterassa. 

Järven jää on vielä valkoista, ei tietoakaan jäittenlähdöstä. Vuonna 2007 jäät lähtivät 12.4. Se taitaa olla varhaisin aika. Vuonna 1985 olen merkinnyt jäidenlähdön toukokuun 15:nneksi. Keskimäärin järvi vapautuu jäistä pari päivää ennen vappua. Toivottavasti tänäkin vuonna.

Ja silloin aloitan aamu-uinnit.

Innostuin minäkin (mm:n yllytyksestä) muistelemaan lapsuuttani. Kymmenen satunnaista muistoa, olkaa hyvä!

1. Pääsiäisaattona veljeni kasasi pellolle risuja ja laudanpätkiä ja sytytti kokon. Sen takia olin koko lauantain kuin tulisilla hiilillä. Päivä kului aivan liian hitaasti. Illalla piti haistella, joko muiden pelloilta tuli savunhajua. Sitten vain veljen kanssa pellolle. Lumi oli osin jo sulanut, ja kengät juuttuivat kynnöspellon rapaan.

2. Pitkäperjantaina ei saanut mennä kylään. Päivä oli tosiaankin pitkä, kun ei voinut oikein mitään tehdä. Pajunkissoja kuitenkin sai hakea ojanreunalta.

3. Äiti teki minulle uuden kevättakin kellanruskeasta tweedistä. Sain myös oikean hatun, keltaisen. Kun siskoni tuli kotiin Helsingistä, hän  toi vielä takin kaulukseen pupukoristeen. Sillä oli liikkuvat silmät.

4. Uuden takin ja hatun sain pukea päälleni ensi kerran, kun menin isän kanssa linja-autolla kirkolle henkisiin kilpailuihin. Lausuin Lauri Pohjanpään runon Kurki ja joutsen ja voitin ensimmäisen palkinnon I - II-luokkien sarjassa. Siitä seurasi toinen reissu - koulupiirin kilpailuihin kotikuntani edustajana. Voitin senkin ja sain hienon ruusukoristeisen lautasen palkinnoksi.

5. Meillä oli tavattoman viisas koira. Se oli saksanpaimenkoira ja nimeltään Jermu. Kun se jäi auton alle, surimme kovasti. Muistan vieläkin, missä sen hauta on. Talja otettiin talteen. Siskoni sai sen omaan kotiinsa.

6. Jermun jälkeen meille otettiin vielä newfoundlandinkoira, Jumbo. Oli sillä hienompikin nimi, mutta se oli liian hankala sanoa. Jumbolla oli tassuissaan räpylät.

7. Minusta tuli täti kymmenvuotiaana. Kerran kun tulin koulusta kotiin, näin vieraan rouvan työntävän lastenvaunuja. Kun pääsin lähemmäksi, huomasin, että se oli sisareni. Sisko oli tullut näyttämään vauvaansa.

8. Pääsin sisareni mukana Helsinkiin muutamaksi viikoksi. Vaikka olin vain kymmenvuotias, sain olla lapsenvahtina, kun sisko ja siskonmies lähtivät elokuviin. Oli minulle annettu ohjeet, joita koetin noudattaa. Poika itki koko illan, enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt, jotta sillä olisi ollut hyvä.

9. Kun tulin kotiin Helsingistä, ihmettelin kuinka ruoho oli kasvanut pitkäksi sillä aikaa.

10. Minulla oli jonain kesänä aljona harakka. Sain sen serkultani ja annoin sen nimeksi Sven Nikodemus von Polykarpus. Meillä annettiin aina kaikille elikoille nimet. Joka kanallakin taisi olla oma nimi: Rosita, Santra, Undine…Lammas sai yleensä kaksoset keväällä. Muistan ainakin Oberonin ja Titanian sekä Pessin ja Illusian.