Hellällä palavalla sydämellä

Eilen oli sitten ensimmäinen juttukeikka melkein neljään vuoteen. Seurasin kylän asukastilaisuutta, jossa pääaiheena oli hirsitalojen siirtäminen.  Toki keskustelu polveili kaikessa muussakin: kaavoituksen hitautta haukuttiin, puhuttiin jätevesiasioista, liikenteestä, energiasta jne.

Tuollaiset tilaisuudet ovat vähän vaikeita: siellä tulee paljon asiaa, usein ihan vierastakin. Tekisi mieli ottaa asiasta selkoa paremmin, jotta ymmärtäisi, mistä on kyse. Niin ennen teinkin, mutta nyt en siihen viitsi ryhtyä, kun teen irtokeikkoja.

Samaan aikaan kun yrittää kuunnella korva tarkkana ja tehdä muistiinpanoja, pitäisi myös ottaa onnistuneita kuvia. Sitten pitäisi muistaa haastatella jotakuta paikalla olijaa aiheesta, jotta saataisiin juttuun paikallista näkökulmaa.

Päätin, että kirjoittamiseen en haaskaa hirveästi aikaa, mutta puoli päivää tässä nyt on mennyt. Sain äsken jutun käsistäni.

Samaan aikaan historiikin kokoaminen on kiihtynyt. Laitoin paikallislehteen pyynnön, että ihmiset toimittaisivat minulle kuvia kuorosta. Puheluja on tullut muutama, ja kuvat pitäisi käydä hakemassa. Pari haastatteluakin vielä on ja kirjastossakin pitäisi käydä tutkimassa arkistoja.

Tämä alkaa tuntua työltä! Toisaalta olo on ihan virkeä, kun on tavannut vähän muitakin ihmisiä kuin armaan puolison.

Niitin viikatteella alapihaa, joka pursuaa vuohenputkia, nokkosia ja horsmia. Nokkosista olen ennenkin tehnyt ruokaa, lähinnä nokkoskeittoa. Nyt innostuin paistamaan nokkoslättyjä, jotka kelpasivat oikein hyvin Töyhtöhyypällekin.

Kirjailija Italiasta neuvoi laittamaan suolaheinästä munakasta, on kuulemma hyvää. Suolaheinää ei meidän tontillamme  taida kasvaa, on mentävä etsimään kärrytien pientareilta. Horsmat ovat punertavia alkuja, ne pitäisi ohjeen mukaan keittää suolavedessä ja syödä voisulan kanssa parsan tapaan. Sitä voisin kokeilla jonain toisena päivänä.

Kaikki kasvaa nyt niin nopeasti, että on pidettävä kiirettä, jos aikoo poimia horsmat pieninä.

Toivottoman niittourakkani aikana ihmettelin, että tontilla kasvaa kaikki tarpeettomat kasvit oikein hyvin, mutta joitakin haluamiani kalliisti ostettuja taimia en saa viihtymään. Sitähän se on aina ollut. Muistan jostain kuulleeni, että puutarhuri kitkee pois niitä kasveja, jotka viihtyisivät hyvin, ja yrittää kasvattaa niitä, jotka eivät viihdy.

Toivotonta on myös minun maisemanhoitourakkani. En halua, että lehtotonttini kuusettuu, haavoittuu, seljoittuu, lepittyy ja pihlajoittuu. Suojelen näsiöitä, lehtokuusamaa, taikinamarjaa ja vuokkoja. Myös katajia. Maa on vain niin voimallista, että viime vuonna silpomani pajukko on korottanut uuden kasvunsa toiseen potenssiin. Muutama vuosi sitten kaadetut pihlajat ovat lisääntyneet: joka kannosta kasvaa vähintään viisi ohutta runkoa.

Tuskin viitsin kauan tällaista urakkaa jatkaa. Nyt se käy liikunnasta: ei tarvitse lähteä kuntosalille, kun voi tehdä monenlaisia liikkeitä ja toistoja ihan omalla pihalla.

Uimassakin kävin. Seurasin pitkään kalatiirapariskuntaa. Toinen istui naapurin vesiputken päässä ja räksytti. Toinen kantoi ensimmäiselle kalaa. Luontokirjasta sain tietää, että kyseessä ovat soidinmenot. Kun hain videokamerani, urospuolinen vei vielä yhden kerran kalaa, lähti sitten pitemmälle reissulle. Kun se tuli takaisin, se ei mennytkään naaraan luo, vaan lähti lepäilemään laiturille. Sain sentään videoitua yhden ruokintakerran.

Tällaista tänään täällä maan korvessa.

Tänään olen jo kaksi kertaa ollut alapihalla maisemanhoitotöissä ja yhtä monta kertaa kipittänyt sisään ukkoskuuron takia.

Töyhtöhyyppä on perinteiseen tapaansa kesänäytelmän harjoituksissa. Kertoo tänä vuonna esittävänsä vanhaa miestä. - Luonnerooli, sanoo hän. Teksti on Maiju Lassilaa ja aika omituista opittavaksi. Mutta siinähän vanha mies saa treenausta pienille harmaille aivosoluilleen.

Minä sain juttukeikan ensi keskiviikoksi.  Toimittajaelämästä on kulunut jo pian neljä vuotta, mutta enköhän minä vielä pärjää. Kamera täytyy muistaa ladata ja ottaa kunnon muistiinpanovälineet mukaan. Aihe on kyllä mielenkiintoinen, olisin ehkä muutenkin mennyt tilaisuuteen.

Soitin eläkkeenmaksajalle ja selvitin, mitä pitää tehdä, kun hankkii ansioita. Ei kuulemma mitään, jos ansiot kuukaudessa pysyvät alle kuudensadan euron. Mutta se tosiaan tarkoittaa, että kuukaudessa ei voi tienata kuin sen kuusisataa ja risat, vaikka toisina kuukausina ei olisi mitään tuloja. Jos raja ylittyy, eläkkeen maksu katkeaa siihen,  ja voi tulla takaisin maksettavaakin. Itse on huolehdittava, ettei tienaa liikaa.

En minä juttukeikkoja rahan takia tee, minusta on vain mukava olla jollain tavoin kiinni ulkomaailmassa. Ettei höperöidy.

Ihan virkeä olo tänään. Ja koska aurinko paistaa, lähden taas maisemaa hoitamaan. Tänä vuonna mustikka kukkii aivan valtoimenaan. En ole ennen niin tiheitä mättäitä täällä nähnyt. Jos hyvin käy, saan omalta tontilta merkittävän sadon. Lähimmät mättäät kasvavat noin viiden metrin päässä kotiovelta.

Lienen maininnut joskus aiemmin, että otin hommaksi historiikin kirjoittamisen merkkivuottaan viettävälle mieskuorolle.  Dead line alkaa lähestyä pikkuhiljaa, ja sen myötä stressi lisääntyy. Ahkeroisin mieluummin tontillani kuin tekisin kirjoitustyötä.

Blogeissa käyminenkin on vähentynyt. Aina kun olen netissä, tulee huono omatunto siitä, että en tee sitä, mitä pitäisi ja millä olisi kiire. Jos kirjoitan blogiini, tulee mieleen, olisi tähdellisempääkin kirjoitettavaa.

Sitä paitsi kuvakirja velipojalle pitäisi myös nopeasti saada lähetyskuntoon. Velipoika täyttää kymmeniä heinäkuun alussa. Leijonamieli on kehitysvammainen, siksi on joskus vaikeaa tietää, mitä lahjaksi. Kirja vanhoista sukukuvista voisi olla mieleinen, ainakin siinä on pitkäksi aikaa katseltavaa. Veli osaa lukea jonkin verran, niin että kirjoitan joka kuvan viereen, keitä kuva esittää.

Muita tärkeitä asioita puutarhan, historiikin ja kuvakirjan lisäksi on matka eläintarhaan, jonka olen jo luvannut lapsenlapsille. Ai niin, ja lupasin käydä myös Helsingissä siskoa, serkkua ja kavereita tapaamassa. Siihen pitäisi varmaan varata viikko, niin paljon rästejä on kertynyt.

Vaikka en ole halunnut ohjelmoida kesääni, sille on väkisinkin tullut tiettyä ryhtiä. Elokuun alussa on kotikylän seuran suuret juhlat, joissa ilmeisesti esitän jotain. Elokuun puolessa välissä olisi “sukukokous” Savonlinnassa. Sisko haluaisi sinne. Ilmoittauduin myös Töyhtöhyypän kuoron Tallinnan-matkalle elokuun loppupuolella.

Tässä taitaa olla jo liikaa. Lupauduin vielä tekemään paikallislehteen tarvittaessa juttuja!

Alan ymmärtää muita eläkeläisiä. Aina kiire, vapaudesta ei tietoakaan.

Otsikko on peräisin äidiltäni, jonka mielilause oli “työtä on niinkuin tuhkaa”, kun hän riensi tehtävästä toiseen ja patisti meitä laiskoja kodin askareisiin.

Eilen menin käymään kamerahuollossa. Kun aloin esitellä vikaa huoltomiehelle, huomasin, että vika oli tiessään. Kasettikotelo meni kiinni asiallisesti. En käsitä. Laitoin kameran laukkuuni avoimena,  ja se oli sulkeutunut matkan aikana.  Kokeilimme mekanismia monta kertaa, ja se toimi. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Hätäilin korjausta sen vuoksi, että toinen häissä kuvaamistani videoista oli vielä siirtämättä tietokoneelle. Juuri siinä oli sulhasen laulu, jonka erityisesti halusin kuulla uudestaan.

Aamuvirkkuna (uusi tapa!) heräsin kuudelta ja menin heti operoimaan videon kanssa.

Siirsin myös Niiskuneidin eilen kuvaamat luontokuvat Picasaan, jotta hän pääsee niitä tutkimaan.

Niiskuneidin opettaja pyysi lapsia ottamaan luontokuvia. Niistä tehdään esitys kevätjuhlaan. Tyttö otti kuvaamisen puheeksi eilen, kun olin lapsenvahtina. Onneksi minulla oli digikamera mukana. Näytin Niiskuneidille perusasiat kamerasta, ja sitten hän ryhtyi toimeen. Nyt minä vasta tajusin, että tytölle on hankittava oma kamera.

Senkin huomasin, että lapsille on turha esittää lupauksia, ellei niitä aio pitää. Ne nimittäin muistavat kaiken. Viime kesänä luvattu eläintarhareissu on pakko lähiaikoina toteuttaa. Sitä on kyselty aktiivisesti koko talven.

Lupasin, että kunhan neljätoista yötä on nukuttu, niin lähdetään. Lupauksista huolimatta viimeinen kuva vierailusta lapsiperheessä oli pojannaama kuistilla, naama nyrpyssä. Nuuskamuikkunen olisi halunnut lähteä mukaani heti.

Arsene on pohtinut, laittaisiko pojan esikouluun ensi syksynä vai ei. Ratkaisu saatiin eilen. Poika sanoi äidilleen, että Jeesus käski hänen mennä eskariin. Vähän sen jälkeen tytär oli huomannut kännykästään viestin, jossa oli kysytty poikaa lakkauttamisuhan alla olevaan kouluun. Perinteikkään koulun toiminnan jatkuminen on kiinni yhdestä lapsesta - meidän pienestä Nuuskamuikkusesta.

Päivän paras:

“Kaikki taide ja tiede syntyy samalla tekniikalla kuin veto-oja, lapioimalla. Lapiollinen kerrallaan. “ 

Näin sanoi Kemppinen blogissaan.

Muistuttaa Keijo Tahkokallion äidin opetusta: peruna kerrallaan. Työ kuin työ - ensin otetaan yksi peruna, kuoritaan se, sitten toinen… Sama se on lapioinnin kanssakin. Raakaa työtä, lapiollinen kerrallaan.

Nyt ei ole aikaa kirjoittaa tästä enempää.  Pidän silti mielessä - aina.

Nyt se on meidän Tilkkituikkukin sitten akallinen mies!

Häät onnistuivat mainiosti: sää suosi, morsian oli kaunis ja sulhanen komea - ja niin rakastunut.  Heidät vihittiin tunnelmallisessa pienessä puukirkossa keskellä kaupunkia. Uruissa oli kiinnostava, vanha sointi.

Häätalossa en malttanut olla videoimatta, vaikkei minua siihen tehtävään tällä kertaa pyydettykään. Sain kasetille lähes kaikki laulut ja vähän muutakin. Toisen kasetin sisällön ehdin siirtää tietokoneelle, kunnes videokamera meni rikki. Ei kai kokonaan, mutta se mekanismi, jolla kasetti menee asiallisesti kameraan, ei enää toimi.

Tosi harmillista, sillä toisella kasetilla on Tilkkituikun laulama kaunis venäläinen laulu, jonka kuulin ihan ensi kertaa. Sitä en nyt saanut siirretyksi.

Huomenna on siis pakko lähteä kaupunkiin viemään kameraa huoltoon. Ja kuten tunnettua, huolto varmasti kestää viikkotolkulla.

No, tähän alkaa jo tottua - ensin pesukone, sitten jääkaappi, sitten skanneri, sitten kytkin, sitten kamera. Ai niin, skanneri ei olekaan rikki, siinä oli vain joku häiriö.

Ensi lauantaina on Tilkkituikun ja Untuvaisen vihkiäiset. Minulla on ongelma, joka on ylipääsemätön. Mitä laitan päälleni?

Entiset kuteet ovat liian isoja, ja uusia en oikein haluaisin ostaa pienentymisprojektin tässä vaiheessa. Olen ollut ns. tasanteessa jo kohta puoli vuotta. Pienentyminen on saattanut pysähtyä kokonaan.

Ennen vappua kävin katselemassa vaatteita. Mikään ei kiinnostanut. Paitsi kun menin Unican myymälään: ostinkin itselleni kalliin takin. Sovittamani oli hiukan pieni ja seuraava koko liian iso. Myyjä lupasi, että minulle tehdään välikoko! Saan sen samalla (kalliilla) hinnalla kuin saisin valmiinkin. 

Sen jälkeen piti yllättäen viedä auto remonttiin. Jos olisin sen tiennyt, en olisi takkia tilannut.

Takilla ei vielä häitä vietetä. Nyt ongelma on entistä isompi: paitsi etten löydä sopivaa mekkoa, minulla ei ole oikein varaakaan sen hankkimiseen.

Tiedossa on kyllä toisetkin häät tänä kesänä. Ja ensi vuonna kuulemma seuraavat.

Ongelman ratkaisu taitaa olla tyytyminen vanhoihin liian suuriin vaatteisiin. Syksyllä ostetut pitkikset ovat kyllä sopivat paitsi että ne pitäisi lyhentää. Olen siirtänyt tehtävää päivä päivältä eteenpäin: kai se on tänään tehtävä, ettei mene ihan liian myöhään.

Vielä on mahdollisuus kampaajakäynnin yhteydessä kurkata joihinkin liikkeisiin ja vinguttaa tarpeen tullen visaa.

Miksi tämä on minulle aina niin vaikeaa? Ennen oli helppoa, menin Marimekkoon ja aina löytyi jotakin. Nykyään ei löydy sieltä: Marimekon mallit kapenivat jo kauan sitten.

Törmäsin lauantaina paitsi rupikonnaan luontopolulla myös kahteen turhakkeeseen. Miksi valmistetaan sadeviittoja, jotka eivät pidä vettä? Miksi valmistetaan lippiksiä, joista sade irrottaa värin ja kiinnittää sen muihin kohteisiin, mm. kasvoihin?

Sateesta huolimatta reissu oli antoisa. Vaelsimme märkää taivalta ainakin viisi kilometriä, jos ottaa huomioon alun harharetken, jolloin laumailmiö johdatti koko porukan sivupoluille! Samaan ilmiöön olen törmännyt ennenkin - silloin oli kyseessä johtamistaidon kurssin päättäjäiset. Silloinkin satoi.

Ryhmävaellukset eivät sovi minulle. Jos olen yksin, tutkin opasteet tarkkaan ja ilman karttaa en yleensä edes vaella. Yksinään on myös helpompi tarkkailla luontoa ja kuvata sitä; toisten ei tarvitse odottaa.

Sain sentään kuvatuksi jotenkin tuon rupikonnan ja valkean sukeltajan lammen toisella rannalla. Toki sadekin haittasi kuvaamista. Viimeiseksi kuvasin rentukoita Espoon vanhan kirkon lähellä sekä kirkosta sateeseen astuvan hääparin. Laahus taisi kuraantua pahasti.

Kotimatkalla vaatteet kuivuivat, enkä ole ainakaan vielä sairastunut.

Luin tänään lehdestä uudet kasvot saaneesta Conniesta. Yhdysvaltalainen Connie Culp oli kirjaimellisesti menettänyt kasvonsa, kun hänen aviomiehensä oli ampunut häntä haulikolla.

Connie sanoo:”Älä tuomitse, vaikka joku ei näytäkään yhtä kivalta.”

On tämä maailma kummallinen, kun tuollainen asia ei ole kaikille itsestään selvää. Luulisi jokaisen tietävän, että ihmisen arvo ei ole (pelkästään) ulkonäössä.

Connie jatkaa:” Älä arvostele ihmistä, joka ei näytä samalta kuin sinä. Jonain päivänä kaikki voidaan ottaa sinulta pois.”

Tässä tuli se lopullinen totuus pinnalliselle kulttuurillemme. Mikään ei ole itsestään selvää. Jonain päivänä kaikki voidaan ottaa sinulta pois. Eppistä, mutta näin se toimii.