Hellällä palavalla sydämellä

Ambulanssi lähtee pihasta pillit ujeltaen. Leijonamieli tärisee ja on ihan sekaisin. Se pelkää, että äiti viedään nyt kuolemalle, niin kuin äiti on meille monta kertaa uhannut.
- Siinä autossa oli risti, veli toistelee eikä tahdo millään uskoa selityksiäni. Olen yksitoistavuotias, juuri päässyt läpi oppikoulun pääsykokeista. Kehitysvammainen veljeni on minua kymmenen vuotta vanhempi.

Me jäimme kahden kotiin, koska isä lähti mukaan sairaalaan. Minä kyllä tiedän, ettei äiti  ainakaan vielä kuollut ole. Ymmärrän senkin, että sairaalaan oli pakko lähteä, vaikka kunnanlääkäri aikoi ensin puhkaista valtavan paiseen meillä kotona. Vaikka olen itsekin peloissani, jankutan koko iltapäivän järkyttyneelle veljelleni.
- Kyllä se pian paranee ja tulee kotiin. Ei se mennyt kuolemalle! Se oli ambulanssi eikä ruumisauto!

Isä tulee kotiin vasta illalla. Hän saa veljen ymmärtämään, että äiti on hengissä. Paise on puhkaistu sairaalassa, ja käy ilmi, että se onkin kuolio. Sairaalassa todetaan, että äidillä on sokeritauti. Äiti ei pääse kotiin kahdeksaan viikkoon. 

Isän matkojen ajaksi meille tulee suvun naisia hoitamaan huushollia. Koska osaan jo lypsää, saan hoitaa oman lehmäni. Kesä on kuuma, mutta en juuri jouda uimaan, kun aina navettatöiden jälkeen lähden junalla kaupunkiin äitiä katsomaan. Isä antaa sen verran rahaa, että saan edestakaisen junalipun lisäksi ostaa jäätelön.  Veli ei pääse mukaan, koska sairaala voisi järkyttää sitä entisestään.

Äiti on piristynyt ja esittelee minulle ammottavaa haavaansa. Tuntuu mahdottomalta, että se paranisi täysin. Se kuitenkin paranee, ja äiti oppii pistämään insuliinia. Lopulta äiti on kotona taas.

Veljeni Leijonamieli ei päästä äitiä silmistään. Hänkin tietää, miten pitää menetellä, jos äiti saa sokin. Vähän väliä hän tarkistaa, että äidillä on sokeripaloja taskussa.  Kun äiti tuupertuu pellon pientareelle, veli juoksee hakemaan kotoa syötävää.

Sen kesän jälkeen en enää usko, että äiti tieten tahtoen lähtee kuolemaan. Sellaista se ei tekisi pojalleen. Meistä muista en ole niin varma.

Olen ryhtynyt muokkamaan vanhoja blogikirjoituksiani. Olen aikanaan tallentanut ne omalle koneelleni. Blogikirjoitusten lukeminen on vaikeaa, koska järjestys on tuoreimmasta vanhimpaan.  Tässä vaiheessa muokkaaminen tarkoittaa järjestyksen kääntämistä.

Olen käsitellyt tällä tavoin Obeesian tarinoita  jo kaksi  vuotta eli vuodet 2005 - 2006. Kunhan olen tämän urakan tehnyt, muokkaan ja karsin tekstejä ja kuvia. Printtaan kirjoitukset paperille, koska haluan, että Töyhtöhyyppäkin jaksaa lukea tekstini. Ehkä painatan niistä vielä kirjankin omalla väelle muistoksi. Nykyisin on kirjaksi teettäminen aika helppoa ja edullistakin.

Pari muutakin blogia on urakoitava. Jatkossa aion tallentaa kirjoitukseni heti oikeaan järjestykseen koneelleni.

Askaretta riittää. Oikeasti pitäisi tehdä jotain ihan muuta.

Tällaista mustikkakesää en muista olleen koskaan ennen.

En pidä marjojen poimimisesta, koska se kipeyttää selän. On helppo olla laiska, kun marjojen takia pitäisi lähteä kauas. Omatunto ei silloin hirveästi soimaa.

Nyt onkin paha paikka. Koska mustikat kasvavat omalla tontilla, niitä on pakko poimia talteen. Eksymistä ei tarvitse pelätä, kun talon nurkka näkyy. Hyttysiäkään ei ole paljon, ei vielä hirvikärpäsiäkään. Marjoja on niin tiheässä, että voin istua saunajakkaralla ja vain poimia. Opettelin käyttämään poimuriakin. 

Nyt pakastin alkaa täyttyä, ja sinne pitäisi mahtua muutakin. Puolukoitakin näyttää tulevan ja sieniä. Rastailla on nyt metsässä niin paljon syömistä, että ne eivät välitä puutarhamarjoistani. Niitäkin siis tulee.

Ei auta kuin tankata joka päivä isot määrät mustikoita. Nehän ovat niin terveellisiäkin - silmille ja aineenvaihdunnalle ainakin.

Uusimmassa Kotiliedessä on artikkeli Pollyanna-syndroomasta eli kiltteydestä. Kiltteys ei ole aina hyväksi, arvellaan ja todistellaan.

Kotona ei voinut olla muuta kuin kiltti. Ainoa jolla oli oikeus valittaa, oli äiti.  Toivoin, että  äiti valittaisi ja kiukuttelisi vähemmän, jos olisin oikein kiltti. Enimmäkseen hän oli kuitenkin vihainen isälleni, ja sille en voinut mitään. Joskus yritin esittää isän näkökulmaa asioihin, mutta silloin hän suuttui ja uhkasi lähteä pois, ottaa Leijonamielen mukaansa  ja jättää minut isälle.  

Leijonamielelle hän ei koskaan ollut vihainen, ei silloinkaan, kun tämä käsitti väärin annetut tehtävät tai sai raivokohtauksia.  Ei tietenkään, kehitysvammainen veljeni oli hänen rakkain lapsensa. - Risti kantaa, hän sanoi.

Minun osani nuorimpana oli olla hänen kruununsa. Olin etevä koulussa, osasin monenlaista, esiinnyin kyläjuhlissa ja vähän kauempanakin ja voitin palkintoja henkisissä kilpailuissa. Esiintyminen alkoi olla vähitellen yhä vastenmielisempää, mutta minun oli pakko lausua runoja, jos johonkin pyydettiin. Äiti pakotti.

Äidille ei voinut sanoa vastaan. Kiltteys oli pienimmän riesan tie. Murrosikä jäi minulta väliin aikanaan: niinpä se tuli aika voimakkaana vähän ennen neljääkymppiä, ja siitä kärsi lähinnä oma perheeni.

Eräs ammattiauttaja kysyi, missä olivat kaksi muuta, jos minä olin kruunu ja Leijonamieli risti. En tiedä, ehkä me olimme vain kaksi ääripäätä. Kehitysvammainen ja laudaturylioppilas.

Sisareni on minua 12 vuotta vanhempi, ja ajan tavan mukaan hän muutti nuorena töihin pääkaupunkiin. Veljenikin meni töihin toiselle paikkakunnalle jo 16-vuotiaana. Sisar osasi pitää etäisyyttä. Riitoja silti saatiin aikaan kirjeitsekin, kun äiti pyrki ohjailemaan häntä. Toinen veljeni oli kyllä äidille mieleinen: kätevä käsistään, nopea   ja aikaansaava. Tullut äitiini, kuten äiti usein huomautti. Minä olin tullut isääni, olin hidas ja epäkäytännöllinen.

Sisareni ja veljeni luulivat varmaan, että pääsin helpolla, kun kävin oppikoulua toisella paikkakunnalla. Ei minua  kouluaikana komennettukaan töihin: koulutehtävät olivat tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Oman osuuteni kodin töistä tein viikonloppuisin ja lomilla. Lauantaina siivosin koko talon. Pesin pyykkiä, kävin kaupassa ja tein töitä puutarhassa. Joskus kun äiti sai sairauskohtauksen, laitoin ruokaa ja lypsin lehmät. Leijonamieli osasi tehdä raskaita hommia: hän pilkkoi puut, kantoi vettä ja heiniä lehmille sekä loi sonnat navetasta. Niihin ei minun tarvinnut puuttua.

Isä teki matkatöitä ja oli osan viikkoa poissa. Kotona ollessaan hän omalla hitaalla tavallaan teki ulkotöitä, joita lehmällisessä taloudessa oli aika lailla.

Minulle on kerrottu, että naimisissa oleva veljeni oli kutsuttu naapurista tekemään meille lauantaisiivousta. Miksen minä silloin tehnyt niitä? En muista, mutta joko olen ollut poissa kotoa tilapäisesti tai sairaana. 
Sitä paitsi epäilen, että äiti oli vain mustasukkainen veljestäni.  Veljen perhe yleensä kävi äkkiä visiitillä kotonani ja meni sitten naapuriin kälyn kotiin. Siellä oli enemmän elämää. 

Ja nyt minulle todistetaan, että liika kiltteys on pahasta. Huomautan, että se oli ainoa vaihtoehto, jos halusi jotenkin selviytyä aikuiseksi asti. Olen ajat sitten arvellut, että tukahdutin kielteiset tunteeni syömällä liikaa. Äiti kyllä kontrolloi sitäkin puolta, mutta ei jaksanut aina olla johdonmukainen.  Sitä paitsi opin varastamaan kaapista ruokaa ja pimitin rahaa omiin tarpeisiini, kun kävin kaupassa.

En usko, että olin poikkeuksellisen kiltti. Sodan jälkeen syntyneet lapset ja nuoret olivat yleensä kilttejä ja velvollisuudentuntoisia. Vanhemmat olivat olleet ja olivat yhä edelleen lujilla. Monen isä oli sodassa synkistynyt ja pelottava. Tiedän vain muutamia ikätovereita, jotka uskalsivat kapinoida kotonaan.

Nyt sitten pitää katua kiltteyttään. Myönnän, että joskin osaan oikein hyvin nykyisin kiukutella, olen työelämässäkin pyrkinyt olemaan mukava ja myönteinen. Olen saanut palautetta nimen omaan positiivisuudestani.

Vanhana saa olla ikävä ihminen. Ryhdyn sellaiseksi välittömästi.

Tämmöisen sain Ritalta. Kiitos! Lahjoitan eteenpäin kaikille lukijoilleni. Ilman lukijoita tuskin jaksaisin kirjoittaa.

Eilen käyskelin kameran kanssa Arboretumin ruusutarhassa. Ruusujen hehkun lisäksi koin myös ystävällisyyttä ja erityisen hyvää palvelua Arboretumin kesäkahvilassa.  Siis Tampereella!

Olen aina uneksinut, että voisin kävellä sisälle naivistiseen tauluun. Nyt SusuPetal toteutti toiveeni. Käykää kurkkaamassa!

Vaikka en mikään käsityöihminen olekaan, olen väsännyt parin viikon aikana Vieno-vauvalle tämän peiton. Isoäitienhän kuuluu virkata isoäidin neliöitä. Olen istunut terassillani kuumina päivinä virkkuukoukku ja lankaa käsissäni. Mitään en suunnitellut ennakkoon, tein ruutuja miten milloinkin. Värit sentään olin rajannut sinisen ja vihreän sävyihin.

Työn kokoaminen olikin jännittävää. Ompelin paloja yhteen periaatteella, että samanlaiset eivät saisi osua vierekkäin. Tasan meni! Hämmästyttävää.

Äitini aikanaan huomautti, että pidän syödessäni haarukkaa kuin virkkuukoukkua ja virkatessa koukkua kuin haarukkaa. Siksipä en ole monta kertaa eläissäni virkannut. (Syötyä on toki tullut.)

Nyt olen koukuttunut virkkuukoukkuun. Aloin virkata jämälangoista lisää neliöitä. Mitä ja kenelle niistä jotain syntyy, on arvoitus. Jäämme miettimään sitä.

Vauva vanhempineen lähti. Ikävä jäi.

Seuraavan kerran näen Vienon todennäköisesti vasta nimiäisissä yli kuukauden päästä. Lähiaikoina saan tänne yökylään Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen, joten ihan ilman lapsenlapsia ei tarvitse pitkään kärvistellä.

Vienolla oli iltaisin jonkin verran vatsavaivoja, mutta ei ollenkaan siinä määrin kuin äidillään kauan sitten. Kun äiti väsyi, sain pidellä lasta sylissä ja yrittää rauhoittaa sen raukan kivuliasta oloa. Huomasin, että se tyyntyi parhaiten vähän hämärässä ja viileässä huoneessa.

Yritän tässä sopeutua hiljaisuuteen. Lapsiperheen lähdettyä oli pakko siivota nopeasti kaikki merkit vauvasta pois. Olen huomannut sen parhaaksi tavaksi selviytyä ikävästä.

Pikkuinen Vieno on täällä tänään. Nyt ei ole aikaa muuhun - edes bloggaamiseen.