Hellällä palavalla sydämellä

Sain ystävältäni Leenalta pikkuruisia keijunmekon taimia keväällä. Hoitelin ja koulin niitä ensin sisällä, kunnes ne olivat riittävän varttuneita ankaraan ulkoelämään.

Arvelin etteivät ne ehdi kukkia ennen pakkasia, mutta toisin kävi.  Nyt vain jännittää, jaksaisivatko ne kukkia myös sisätiloissa.

Orkideani nro 1 (miehen saama lahja keväällä 2007) kukkii meillä neljättä kertaa. Nyt on tulossa ainakin 24 kukkaa. Äsken havaitsin, että orkidea 2 (itse ostamani) alkaa kukkia uudelleen. Molemmat ovat punertavia, kakkonen kirjava. Onko minusta tulossa vanhoilla päivilläni viherpeukalo! Tekisi mieleni hankkia vaaleita tai ruskeita orkideoja kukkapöydälleni.

Kukkapöydäksi keksin ylentää poikani lasipöydän, jonka hän toi meille varastoon.

Jossain lehdessä ehdotettiin unien kirjaamista: niistä kuulemma oppii tunnistamaan itseään.

En ole koskaan nähnyt enneunia kuten äitini aikoinaan. Minun uneni ovat tunnelmaunia. Enemmän kuin unen juoni ja tapahtumat merkitsee tunne ja tunnelma.

En halua kuvailla viimeksi näkemiäni unia, totean vain, että nyt on surullinen olo. Uni oli symboleja tulvillaan, mutta ne ovat ihan yksityisiä merkityksiäni.

Surullinen olo jatkuu. Surullinen ja vihainen. Pakko lähteä metsään kävelemään, tällä kerralla ilman poimuria ja ämpäriä.

****

Metsäkävely auttoi. Kuvankin otin kännykälläni.

Vietin tänäänkin tunnin puolukoita poimimassa. Minun oli ihan pakko, vaikka selkää särki. Näin runsasta satoa ei voi jättää metsään.

 Marikkoni ei ole olohuoneeni lattiaa laajempi, silti olen siitä poiminut useita sangollisia. Eikä se ole ehtynyt. Tällaista runsautta en ole nähnyt edes lapsena.

Muistan. kuinka lähdimme koko perhe paanalle puolukkaan. Paana tarkoitti metsää, jonka läpi kulki rautatie. Radan varren metsät olivat puolukoita punaisenaan.

Puolukoita poimittiin koko päivä. Kotona marjat perattiin tuulella. Levitettiin viltti nurmikolle,  joku meistä nousi emännänjatkon päälle ja tuulenpuuskan tullessa ripotteli puolukoita viltille. Roskat lensivät kauemmaksi, ja viltiltä oli helppo kerätä puhtaat marjat puiseen korveeseen. Marjat survottiin ja korvee vietiin vintille, josta päivittäin haettiin marjoja. Joskus survos oli ihan jäässä.

Puolukasta laitettiin vispipuuroa tai ruispuolukkapuuroa tai syötiin sellaisenaan. Joskus tehtiin  ruisjauhoista tai talkkunasta  puolukkapöperöä.

Koulun keittolaankin piti viedä muutama litra marjoja. Joka syksy oli koulussa myös marjankeruupäivä, jolloin koko koulu lähti metsään.

Ehkä johtuu muutamasta puolukattomasta vuodesta tämä hirveä puolukan himoni. Olen syönyt marjoja talkkunaan sekoitettuna ja tehnyt Kotiliedestä löytämäni ohjeen mukaan haudutettua marjapuuroa. Nytkin on uunissa vuoka hautumassa.

Tämä ohje kuuluu ruokamuisto-kilpailun parhaimmistoon. Meillä kotona ei tällaista ollut, vaan ruismarjapuuro keitettiin liedellä.

Marjapuuro uunissa (Kotiliesi 17/2009)

1 l vettä
3 dl karkeita ruisjauhoja
2 dl puolukkasurvosta
noin 1 dl sokeria
1/2 tl suolaa

Ruisjauhot vispataan kiehuvaan veteen. Lisätään seokseen marjat, sokeri ja suola.
Kaadetaan puuro vuokaan ja kypsennetään ensin puoli tuntia 150 asteessa. Sitten alennetaan lämpö 100 asteeseen ja jatketaan kypsennystä ainakin 1,5 tuntia. Puuroa voi hauduttaa pitempäänkin, vaikka yön yli 100 asteessa.

Siinä perusohje. Makeuttaa voi siirapillakin. Puuron voi tehdä myös mustikoista tai karpaloista.

“Muurahaisen askelen otin elämäni polulla;
havuneulasen raahasin, lehtikirvan sain kiinni.
Mutta päiväni oli työtä ja kiitosta täynnä.”
(Jarno Pennasen tekstiä, vapaasti muistettuna)

Tänään on ollut hyvä päivä. Aamulla sain lähetetyksi viimeisen jutun paikallislehteen. Koska aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lähdin kalliolle puolukoita poimimaan.

Metsässä tunsin voimakkaana flow-ilmiön. Marjoja mättäät punaisenaan, ei mitään kiirettä minnekään, ei edes hirvikärpäsiä vaivoina. Metsä tuoksui syksyltä. Poimin vain ja nautin elämästä.

Kotiin tultuani kävin vielä poimimassa sieniä pihamaalta Töyhtöhyypän valmistamaan lihapataan. Perkasin ja soseutin puolukat ulkona auringossa.

Kävimme aterian jälkeen tyhjentämässä veneen ja vedimme sen talviteloille. Mies lähti rannasta, minä jäin vielä uimaan. Toisella puolen lahtea oli muutamia joutsenia ruokailemassa.

Pian laitan uuniin ruispuolukkapuuron hautumaan.

Ah, eikö tämä ole onnea!

Televisiouutinen hämmästytti: nyt jopa vihkipappia tarvittaessa vaihdetaan. Ei siksi, että papin ja pariskunnan sukset jostain syystä menisivät ristiin, vaan ulkomuodon takia. Papin pitää olla hyvännäköinen  ja mieluummin vielä morsiamen hyväksymällä stailaajalla käynyt.

Täydellistä olla pitää. Ruma pappi voi pilata häiden tunnelman ja varsinkin valokuvat, joita häissä otetaan.

Täydellisten häiden täydellinen morsiuspari unohtaa yhden asian: elämä ei ole täydellistä.

 Vaikka mitäpä siitä, että kukat kuihtuvat, morsian rapistuu (ja se pappikin), aviomies on sika, ero tulee ja yksinhuoltajan arki. Onhan kukittu kerta!

Tekniset keksinnöt ovat tuottaneet minulle paljon autuutta elämäni mittaan. Mitä tekisin ilman koneita: hissejä, autoja, mopoja, tietokoneita, skannereita, kameroita, etenkin pyykkikonetta! Käyttöohjeisiin minulla on rakkaus-viha-suhde. Ne ovat yleensä toivottoman huonoja, mutta miten mukava niitä on käsitellä, kun alkaa hiljakseen ymmärtää niiden kieltä.

Tänään tuli outo tunne: nytkö mumma putoaa kehityksen vauhdista.

Ostin pari vuotta sitten digikameran. Halusin sellaisen, jossa on minikasetti, ei muistikorttia. Nyt minulle onnettomalle selvisi käytyäni ensin Anttilassa, sitten Mäkisellä ja vielä Rajalassa, että digikameraani ei löydy ns. puhdistuskasettia. Kuva pikselöityy, ja laite herjaa: likaa, likaa, käytä puhdistuskasettia.

Sitten päätin hankkia tavalliseen digikameraani muistikortin. Nykyiseen mahtuu 500 kuvaa, sekin on mielestäni turhan paljon; enhän kuviani aio kortille säilöä.

Ei niin pieniä enää mistään saa, kertoivat myyjät. Ostin siis tuhannen kuvan kortin!

Keväällä en enää liikkeistä löytänyt uutta akkua kameraani, joka on vielä hyväkuntoinen, tuulet, pakkaset ja sateet paikallislehden toimittajan työssä kestänyt. Onneksi löytyy erikoisliike, jossa myydään paristoja ja akkuja.

Kaupungilla etsiydyin ihan vahingossa lankakauppaan. Minun ei todellakaan pitänyt enää hamstrata lisää lankoja! Niin kuitenkin kävi, ja tarjosin pankkikorttiani. Eihän se kelvannut liikkeessä: pääte vierasti sitä. Korttini on toukokuussa vaihdettu pankissa uuteen sirukorttiin. Useimmiten se kelpaa, mutta pienissä liikkeissä on ollut vaikeuksia. Lankakauppias kertoi, että vanha pääte on kelvollinen vielä ensi vuodenkin, niin että ei hän aio sitä vielä vaihtaa, tulee kalliiksikin.

Onneksi videokameran puhdistuskasetteja löytyi vielä eräästä liikkeestä. Soitin ja pyysin varaamaan minulle kaksi. Kun ne kuluvat loppuun, en tiedä, mitä teen.

**********

Tähän valitusvirteen lisään vielä yhden säkeistön: energiansäästölamput. Olemme nyt kokeilleet kolmenlaisia. Ensimmäiset olivat aivan onnettomia, himmeitä ja surkeita. Toinen laji on hidas syttymään, mutta kun syttyy, on heti kirkas. Kolmaskin syttyy hitaasti, ensin himmeänä, sitten vähitellen kirkastuen. Se vie hermot!

Kun on kerran pakko energiansäästölamppuja käyttää, valitsen mieluimmin keskimmäisen vaihtoehdon. Jaksan odottaa lampun syttymistä, kunhan se syttyy heti kunnolla.  Ja onhan minulla tuo otsalamppu.

Uneksin viime yönä kesäteatterista. Olin katsojana teatterissa, jossa esitettiin radan varressa (juna meni ohi) vaikeatajuista näytelmää. Päähenkilön nimi oli Lux Aeterna! Moitin ohjaajalle näytelmän vaikeaselkoisuutta, sanoin, ettei tuo ole ollenkaan sopiva kesänäytelmäksi.

Pääroolia esittänyt tuli viereeni selostamaan näytelmän ideaa, oivalsinkin sen, mutta valitettavasti en enää muista mitään!

Oikein harmittaa. Mielestäni tein upean oivalluksen, mutta en voi sitä millään muistaa.

En ole ehtinyt juuri bloggaamaan saati lukemaan toisten postauksia. Yritän viimein kirjoittaa sen historiikin kasaan. Olen myös tekemässä muutaman jutun paikallislehteen. Kun on koko päivän koneella töissä, jaksaminen loppuu. Selkäkin on krenannut viime aikoina: pitäisi pitää taukoja työskentelyssä.

Kunhan tämä vaihe loppuu, tutkin joka blogin (siis ne, joita seuraan) ja kommentoinkin. Jos en keksi mitään loistavaa kommenttia, heitän pelkän hymiön - tähän tapaan