Hellällä palavalla sydämellä

Kerään matot rullalle ja vien ne tuulettumaan narulle. Takapihalla on tuuletusteline, mutta sen varaan raskaita patjoja varten. Poimin vanhat lehdet lattialta, vien kirjat paikoilleen. Riuhdon lakanat sängystä lattialle. Kannan patjat ja peitteet ulos.

Imuri on vanha. Ostin sen viimeisillä lomarahoillani kymmenen vuotta sitten. Suutuin vanhaan imuriin eräänä perjantaina ja samalla vähän mieheenkin, joka ei heti ymmärtänyt, että tarvitsen uuden imurin. En puhunut sille mitään, tempaisin vain laukkuni ja autonavaimet.  Olin viimeinen asiakas siinä liikkeessä. Pyysin nähdä parhaan imurin. Kun nuori mies oli esitellyt minulle koneen, sanoin sille, että otan sen. Se hämmästyi. Samoin mies kotona.

Vedän sängyn irti seinästä ja rullaan joustosälepohjan. Pölyhahtuvat pakenevat suulaketta. Tarvitsisimme uuden sängyn. Oikeastaan pitäisi tehdä pintaremontti koko huoneeseen ja vaihtaa verhot ja sängynpeite. Ja ostaa uusia tyynyjä.

Vien käytetyt lakanat pesukoneeseen. Valitsen kirjavien ohjelman. Kone alkaa ottaa vettä. Saunan ovi on alaosastaan lahonnut. Se pitäisi vaihtaa. Pesuhuoneeseen pitäisi laittaa lattialämmitys; tässä iässä ei tunnu mukavalta suihkutella itseään jääkylmässä huoneessa. Koko pesutila on remonttia vailla. Mutta kannattaako se, jos muutamme täältä pois. Remonttiin uhrattuja rahoja emme saa takaisin. Ei tästä talosta kukaan niin paljon maksa.

Mikä on tarpeellista. Näinkin pärjää.

Saa sitä haaveilla kauniista ja lämpimästä pesuhuoneesta, jossa olisi lattialämmitys ja klinkkeriä. Ja uusi ovi. Kunnollinen suihku ja pesukoneliitäntä.

Mutta jos haluaa remonttia, pitää luopua jostain muusta.

Päätän pestä makuuhuoneen lattian. Tietokone oheislaitteineen ikkunan lähellä on vihattava siivouskohde. Johdot risteilevät lattialla, ne haittaavat työtä ja niitä pitää varoa.

Haen kylmät patjat ja peitteet ulkoa. Sijaan vuoteen. Haluan uuden sängyn, mutta mies on kiintynyt tähän nykyiseen, joka on ainakin 25 vuotta vanha. Samalla kun ostaisi sängyn, voisi remontoida tämän  huoneenkin.

Se ei taida kannattaa. Emme me asu täällä enää kovin kauan. Elämääkään ei ole elettävänä kovin kauan.

Jos ostaisi kuitenkin sängyn. Sitähän tarvitaan sittenkin, jos ja kun muutamme täältä pienempään asuntoon. Se pitäisi olla korkeampi kuin tämä nykyinen. Ei sitä tiedä, kuinka kauan sängystä nouseminen on helppoa.

*****
Tähän kirjoitukseen innoituin luettuani Antti Hyryn teosta, jonka nimi on Uuni.

I am a poor and lonesome cowboy far away from home…

Eilen kuulin, että sisareni poika oli saanut uuden munuaisen. En edes tiennyt, että hän oli jo niin vakavasti sairas.

Olen lukenut Tarjuskan blogia jo monta vuotta ja tajunnut, kuinka tärkeitä ovat ihmiset, jotka testamenttaavat elimensä tarvitseville. 

Siskon poika on vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi ja minulle ensimmäinen lapsi, jolle sain olla täti. Hän on minua kymmenen vuotta nuorempi. Muistan, kuinka ylpeä olin, kun olin päässyt tädiksi.

Ensimmäisen kerran olin lapsenvahtina, kun poika oli muutaman kuukauden ikäinen. Ilta onnistui huonosti: poika itkeskeli koko illan, vaikka tein kaiken ohjeiden mukaan.

Kun hän oli kaksivuotias, pärjäsimme jo paremmin. Kannoin häntä pitkiä matkoja, kävimme Tähtitorninmäellä ja muissa läheisissä puistoissa.

Eräänä kesänä annoin hänen ajaa paapan autoa. Olin juuri saanut ajokortin. Poika kinusi päästä itsekin ajamaan. Ajoin metsäautotielle, jonka kuvittelin olevan turvallinen. Eihän siellä ketään vastaan tullut, mutta pojalla oli aivan liian kova vauhti. Puut vilisivät silmissä, ja pelkäsin, että joku niistä hyppää auton eteen.  Kun lopulta pääsin itse ratin taakse, päätin, etten ikimaailmassa enää anna sen ajaa. Paapalle emme kertoneet mitään rallista.

Maailma sitten vieroitti, pois meidät toisistaan. Olen tavannut kovin harvoin tätä ensimmäistä tätiyteni kohdetta. Tiedän, että pojalla on perhe: vaimo ja  kaksi kaunista tytärtä.

Kun nyt kaikki kävisi hyvin, eikä elimistö ryhtyisi hylkimään uutta munuaista.

Sokealta kanalta sain luvan kirjoittaa jotain aisteistani. Siis tässä näkö, kuulo, haju, tunto…mikä se viides oli, kuudetta ei minulla olekaan, vaikka äidilläni oli. Ai niin, maku.

Olen monta kertaa miettinyt, minkä aistin menettäminen harmittaisi vähiten. Kumpi on vaikeampaa kuurous vai sokeus? Joillakin kursseilla on testattu oppimistapaani: olenko visuaalinen, auditiivinen vai kinesteettinen tyyppi. Tulos vaihtelee vuosittain, mutta viimeksi olin yhtä paljon joka lajia.

Näköaistia vailla olisi hankalaa paitsi käytännön syistä myös siksi, että katseleminen on nautintoni. Näen yksityiskohtia, värejä, muotoja, kauneutta sielläkin, mistä sitä muut eivät havaitse. Töyhtöhyyppä lausui metsälenkiltä palattuani ymmärtävänsä, miksi viivyn.
Minä kuulemma huomaan jokaisen kukan tai ruohonkorren ja pysähdyn niitä katselemaan. Pitää paikkansa.

Kuulon menettäminen olisi kyllä sekin tosi paha juttu. Musiikki on tärkeä harrastukseni. Olen laulanut koko ikäni yksin tai kuorossa. Soitan vähäsen pianoa ja kitaraa rämpytän muutaman soinnun varassa. Tärkeintä on kuitenkin musiikin kuuleminen. Tärkeää on kuuleminen oli kohteena sitten Rajattoman konsertti tai tiaisen tirskutus pakkaspäivänä.

Minulla on äidinperintönä “tarkka noukka”. Haistan helposti esimerkiksi palaneen käryn ja alan kulkea nuuskien pitkin taloa. Useimmiten on naapuri sytyttänyt tulen takkaansa, mutta silti on paras varmistua. Joskus hajuaisti tekee minulle tepposet: haistan vaniljan tuoksun, mutta se ei ole todellista, vaan silloin on migreeni tulossa.

Makuaistiani en voi kehua kovin hienostuneeksi. Pidän perusmauista, joihin olen jo lapsena tottunut. Viinien tuntijaksi minusta ei ole.

Tuntoaistiani tarkkailen usein. Niin kauan kuin se toimii, kaikki on hyvin. Vuositarkastuksessa lääkäri kokeilee jalkojeni tuntoa, ja toistaiseksi ei ole ollut ongelmia.

Niin, se kuudes aisti. Sitä minulle ei ole suotu. Onneksi, sanon. Äitini oli herkkä ihminen, joka kuuli ja näki sellaisia, mitä muut eivät. Joskus enteet olivat varoituksia tulevasta, joskus eivät. Alituinen varuillaanolo rasittaa. Riittää, kun olen perinyt äitini murehtimistaidon.

Viime viikonloppuna juhlimme risteilyllä hääpäiväämme. Ei vielä tullut tasakymmeniä, yksi vuosi uupuu.

Lähdimme laivalle oikeastaan sen takia,  että Tilkkituikku oli siellä soittamassa. Ensin kävimme juhlimassa uuslastenlastemme, siis Tilkkituikun puolison Untuvaisen lasten, syntymäpäiviä. En ole vielä keksinyt peitenimiä näille lapsille (poika 6 v ja tyttö 3 v).

Tilkkituikku joutui lähtemään keikalle ja me perässä. Risteilyt eivät minua yleensä kiehdo, mutta nyt oli mielenkiintoista seurata orkesterin ja tähden työskentelyä.

Päivällä orkesteri soitteli ilman tähteään pari tuntia. Se ei haitannut, sillä sekä kosketinsoittaja että omatekemä basisti olivat erinomaisia laulajia.

Sitten yhtäkkiä Tilkkituikku kuulutti, että nyt on vuorossa isän äidille säveltämä kappale. Kertoipa vielä yleisölle, että he ovat täällä tänään viettämässä hääpäivää.

Töyhtöhyyppä vei minut tanssimaan, vaikka vastustelin. Kukaan muu ei lattialle tullut. Siinä sitten tanssimme kaikkien katsottavina. Minua nolotti ihan hirveästi. En ole koskaan oppinut tanssimaan kunnolla.

Häävalssi ei kuulunut pienten vihkiäistemme ohjelmaan 39 vuotta sitten. Nyt sekin on sitten suoritettu. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ei pidä luulla, etten olisi arvostanut Tilkkituikun elettä. Oli hienoa, että Töyhtöhyypän kaunis kappale esitettiin ja tekijä kerrottiin. Tanssimisen olisi kyllä voinut jättää. Vieläkin hävettää.

No, onneksi kukaan ei tuntenut meitä!

Äsken ei ajatukseni toiminut, joten kirjoitin Obeesian sydämeen, varablogiini. Se sijaitsee bloggerissa. Aihe: kerrankin takuu toimi.

Löydä mielihyvän lähteet. Ota avuksi kirkasvalohoito. Kuormita luita. Muista D-vitamiini. Valitse. Vertaa. Huomaa home. Syö säännöllisesti. Ymmärrä ja hoida ahdistusta.

Kouluta rakko. Uskalla erehtyä. Älä rypisty liian nuorena. Tee itse. Silitä ja taivuta. Huovuta, virkkaa ja ompele. Kudo, ompele, solmi. Neulo ryijy. Kunnosta vanha tuoli. Puhu ongelmista. Vältä stressiä.
Muista taukojumppa. Yhdistä ruoka ja viini oikein. Yllätä vieraat uusilla herkuilla. Tunne vastustajasi. Venytä ja kierrä. Pyöristä ja ojenna. Punnerra. Hiero kasvot hehkeiksi. Laihdu ja tervehdy. Tee itse lahjat.

Nämä otsikot keräsin syksyn aikakauslehdistä. Syyspuolella vuotta meitä erityisesti käsketään virkkaamaan, neulomaan, askartelemaan, valmistamaan joulua, muistamaan tätejä, kummeja ja muita sukulaisia kortein, kukin ja itse tehdyin lahjoin, leipomaan sitä ja laittamaan tätä.
Jahka joulu on ohi, laatikot ja suklaat syöty, alkaa uusi virsi: Laihdu ja liiku. Kevennä kesäksi. Mahdu bikineihin. Muista tipaton tammikuu.

Tosin aina välillä muistetaan myös muistuttaa: vältä stressiä, älä ahdistu!
- Tunnista allergiasi, kirkuu suosittu terveyslehti punaisin kirjaimin.
Alan jo tunnistaa: olen yliherkkä inhottavalle imperatiiville, jota monet aikakauslehdet viljelevät vuodesta toiseen. Jostain syystä juuri terveyslehdissä imperatiivin eli käskymuodon käyttö otsikoissa on erityisen suosittua.

Asiantuntijoiden lausuntoja yksinkertaistetaan ja yleistetään. Ihmisparkoja painostetaan erilaisten pakkojen prässiin terveyden ja hyvinvoinnin nimissä.

Eräällä lastenkasvatuskurssilla neuvottiin, ettei lapsia saa käskeä tai kieltää. Pois sellaiset ilmaukset kuin ‘älä kaada maitokuppiasi’ tai ‘ei saa kiskoa siskoa letistä’.Ihmettelimme, mitä sitten saa sanoa, kun kuitenkin on pakko jotenkin opettaa lapsia olemaan ihmisiksi. Eräs savolaissyntyinen kurssilainen ehdotti muotoa: anna olla! Maistelimme sitä hetken ja totesimme tuon imperatiivisen ilmaisun sopivan leppeäksi mutta tehokkaaksi.

‘Anna olla’ sopii hyvin. Anna ihmisen olla!

*****

(Tämä on vanha juttu jo, syntynyt jonain syksynä naistenlehtiä lukiessani. Susun kirjoitus vain innoitti julkaisemaan tämän uudelleen.)

Lastu kirjoitti suoneniskennästä. Se inspiroi minut muistelemaan kansanperinteen keruutani Kuortaneella 1970-luvun alussa. Kuulin silloin ensi kerran verenpirättäjästä.

Töyhtöhyypän äidin serkku, 1800-luvun lopulla syntynyt Helmi, kertoi minulle parantajasta, joka pystyi seisauttamaan veret, vaikka ei ollut edes potilasta nähnyt.

Tarina kertoo, että joku oli lyönyt kirveellä pahasti jalkaansa kaukana metsässä. Toinen siitä sitten lähti verenpirättäjältä apua hakemaan. Monen tunnin päästä tavoitettu parantaja sanoi oikeat sanat, ja heti sillä hetkellä veren tulo lakkasi.

Kun rohkenin epäillä, että kyseessä on jonkinlainen uskon asia eli psyykkinen ilmiö, informaatikkoni melkein tuohtui. Varmemmaksi vakuudeksi hän kertoi tapauksesta, jossa vahingoittunut olento oli luontokappale, hevonen. Silloinkin verentulo oli loppunut välittömästi parantajan sanojen jälkeen.

Helmin mukaan sanoja ei saanut käyttää väärin, eikä hän olisi niitä minulle tahtonut antaakaan. Sain ne kuitenkin nauhoitetuksi. Myöhemmin löysin arkistosta lähes samanlaisia muualta kerättyjä verenpirätyssanoja. Kuortanelaisen verenpirättäjän sanat kuuluvat näin:

Seiso veri
niinkuin seisoo vesi Joortanissa
jossa Jeesus
kahareltatoista opetuslapselta
kastettihin.

Minua on pitkään vaivannut blogiväsymys. Ehkä se on johtunut siitä, että olen kirjoittanut työkseni paljon viime aikoina. Kun koneella istuu monta tuntia, tulee puuduttava olo muutenkin kuin fyysisesti. Ajatus ei enää kulje.

Parhaat ajatukset olen saanut yleensä metsälenkillä tai hiihtämässä. Liikunnan rytmi saa aivotkin toimimaan. Nytkin tekisi mieleni metsään, mutta flunssa on asettunut kurkkuuni ja keuhkoputkeeni kaihertamaan. Aurinko paistaa, mutta ulkona on nolla astetta ja kova tuuli ajaa aaltoja järvellä.

Blogiväsymykseen on kuulunut myös jaksamattomuus lukea toisten kirjoituksia. Olen kyllä satunnaisesti lukenut niitä, mutta kommentointi on jäänyt vähiin. Haluaisin silti kertoa, että kyllä kävin, mutta en jaksanut kirjoittaa mitään viisasta. Facebookissa voi klikata “tykkään”-painiketta. Samaa voisi käyttää blogeissakin.

Nyt flunssaisena en ole tehnyt oikeita töitä ja sen vuoksi olen ehtinyt lukea toisten kirjoituksia. Olen urakoinut blogilistan omia suosikkeja. Olisin nyt kommentoinutkin, mutta vuodatus tuntuu olevan hitaalla. Suuri osa suosikeistani on juuri vuodatuksessa.

Viime yönä luin ensimmäisen kerran kirjaa, jonka aiheena on blogikirjoittaminen. Kirja ei siis ole blogikirjoituksista koottu, vaan se kertoo romanssista, joka syntyy blogimaailmassa. En ole vielä lopussa, joten en tiedä, kuinka käy. Toistaiseksi päähenkilö on eroamassa miehestään ja siirtymässä Blogistaniasta löydetyn ihmemiehen luo. Älkää kertoko minulle loppua: aavistan pahaa.

Blogiväsymys alkaa hellittää pikkuhiljaa. Tosin laihariblogiini en vielä jaksa kirjoittaa. Se vaatii uutta ja tehokasta alkua projektiini. Juuri nyt en jaksa. Kun on tämä flunssakin.