Hellällä palavalla sydämellä

- Puhelin, minunhan piti soittaa Mattilan myllylle, huomaa kansakoulunopettaja-palopäällikkö Agapetuksen näytelmässä Palokunnan juhlat.

Opettajaa kutsutaan yhtenään puhelimeen, koska hän on niin monessa mukana. Näytelmässä harjoitellaan kappaletta palokunnan juhliin. Ohjaaja menettää lopulta hermonsa, kun harjoituksista ei tahdo tulla mitään ja dead line lähestyy uhkaavasti. Lopulta hän ruuvaa puhelimen luurin irti ja piilottaa sen taskuunsa. (Sitä en kyllä ymmärrä, miten se soittoja estää, mutta ilkityö toimii, ketään ei kutsuta puhelimeen.)

Kännykkäaikana ollaan yhdessä kaikkien kanssa kaikkialla ja koko ajan. Ihmiset ovat kuin näytelmän opettaja: puheluja tulee ja menee. Onneksi nykyään ymmärretään sentään sulkea vehje tärkeimmissä tilaisuuksissa.

Mitä meillä oli ennen kännykkää?

Kun olin pieni, kylässä oli vain yksi puhelin. Puhelin oli ruskea laatikko naapurin kamarin seinässä. Naapuriin mentiin soittamaan vain, jos oli oikein tärkeää asiaa jonnekin. Olin kerran isän mukana, kun isä puhui puhelimeen. Isän repliikkien välillä puhelimesta kuului kummallista ääntä. Kuvittelin, että se on puhelimen sisällä oleva oikein pieni keskusneiti.

Sitten naapurin isä myi puhelimensa ja osakkeensa meidän isälle. Äiti muisti muistuttaa tästä tyhmästä kaupasta vuosikausia. Veljeni olisi saanut puhelinkoneita halvalla työpaikaltaan, koska maakunnan toisella laidalla puhelinverkkoa muutettiin automaattiseksi ja vanhoja puhelimia jäi pilvin pimein pois käytöstä.

Meidänkin kylä automatisoitiin, mutta olin jo silloin lähtenyt opiskelemaan. Jos oli asiaa kotiin, soitin puhelinkopista. Kun huonetoverini äiti osti tyttärelleen puhelimen, saattoi  kotiväkikin ottaa yhteyttä minuun päin.

Onnistuin vuonna 1997 pääsemään johdon kurssille. Kaikilla muilla osallistujilla oli jo kännykkä, minulla ei. Minun työpaikassani matkapuhelin oli vain johtajalla ja apulaisjohtajalla, pikkupomot saivat pärjätä ilman. Johdon koulutus alkoi erämaahotellissa eräänä myrskyisenä päivänä. Kun liukastelin peilikirkkaalla tiellä myrskyssä kotiin, tajusin mitä minulta puuttui. Seuraavana päivänä menin ostamaan Ringon. Se oli yksinkertaisin ja halvin matkapuhelin siihen aikaan.

Työpaikallakin yhtäkkiä todettiin, että kännyköistä voisi olla hyötyä myös alipäälliköille. Minulla oli kaksi kännyä. Koska sain käyttää työpuhelinta myös omiin puheluihini, annoin Ringoni Töyhtöhyypälle, vaikka hän vastustelikin. Ei kuulemma tarvinnut.

Sillä tavoin pääsin mukaan teknologian riemuun. Viimeksi ostin pari vuotta sitten monitoimilaitteen, jota voi käyttää puhelimena, kamerana, radiona, gps-laitteena, nettiselailuun, musiikin kuunteluun ja ties mihin vielä. Käyttöohje on niin paksu, etten ole vieläkään opiskellut sitä kokonaan. Kameran takia sen ostin.

Kännykkä ja sen sukuiset laitteet ovat erinomainen keksintö. Kännykkä on kuin tuli, hyvä renki mutta huono isäntä. Nykyään Agapetuksen opettaja-palopäällikkö puhuisi harjoituksissa koko ajan kännykkäänsä. Eikä ainoastaan hän, vaan kaikki muutkin. Kirjakauppias Kääpälä tekisi plaritilauksen suoraan harjoituksista, kunnankamreerilla olisi koko ajan asiaa sairaalaan, jossa hänen vaimonsa on synnyttämässä. Pöydällä istuvat nuoret naiset tekstailisivat yhtenään, ja kauppias Hoitonen ottaisi vastaan kalkki- ja apulantatilauksia. Ohjaaja Urmasto olisi jo repinyt kaikki hiuksensa.

On kännykässä yksi todella huono puoli. Tai oikeastaan se  ei ole kännykän vaan nuorison vika. Jos minä soitan heille, eivätkä he vastaa, huolestun. Huolestun yhä enemmän, kun he eivät heti soita takaisin, vaikka ovat ihan varmasti nähneet että minä olen yrittänyt tavoittaa.

Paavalin päivä on vasta huomenna. Pakkaset ovat paukkuneet  yli kuukauden, tämä jaksohan alkoi jo ennen joulua.

Vanha kansa sanoo Paavalinpäivästä:

- Paavali parasta talvea.
- Paavali talven selän taittaa. (Muuten sen teki jo Heikkikin mennä viikolla.)
- Paavalin pahat pyryt, kynttelin kylmät säät.
- Paavo pakkasen parina, nenä räässä, parta jäässä.
- Jos ei Paaval pauku, ei ole hehko heinäpouta.
- Kun ei kylmä kynttilänä eikä pauku Paavalina, kylmää kynnet kyntäjältä.

Toivottavasti ei kuitenkaan pyrytä kovasti, sillä kansa tietää, että “Paavalin pyry tietää huonoa vuotta, jopa sotaa, meteliä ja yleistä kuolovuotta. Jos Paavalina ei lumi liiku, ei tarvitse ensi kesänä pelätä hallaa.

Siis parempi olisi pakkaspäivä, niin kuin näissä kuvissa, jotka on otettu eilen Einen päivänä. Siitä päivästä ei Vilkunakaan tiedä sananpartta tai ennustusta.

Pomo käski mennä koeajamaan traktoria Valtran näyttelyyn. Yritin pullikoida vastaan ja informoida olemattomista traktorinkäsittelytaidoistani: itse asiassa olen ajanut vain henkilöautoa ja jarrutonta mopoa.

Olen kyllä nähnyt useita traktoreita elämäni varrella. Esimerkiksi kotipuolessa Etelä-Pohjanmaalla pelkäsin pienenä yhtä Zetoria, jonka ihmeellisesti kiemurteli tullessaan tiellä vastaan. Niihin aikoihin kerrottiin myös, että Zetori kyselee mennessään: tästäkö, tästäkö, tästäkö? Valmet tulee perässä ja neuvoo: Niin, niin, niin!

Pari vuosikymmentä sitten viisivuotias poikani ihmetteli naapurin emännälle, että miksi teillä on kaksi traktoria. Kun emäntä sanoi, että tuo toinen on minun traktorini, poika suhtautui tietoon epäluuloisesti ja tokaisi: “Mutta eiväthän naiset yleensä käytä traktoria.” Tässä luulossa minäkin olen ollut koko ikäni, vaikka olenkin nähnyt naapurin Leenan ajavan pellolla Jonteerillaan.

Rohkea rokan syö

Näyttelyssä ei ollut onneksi kovin paljon väkeä. Miehet hörähtelivät rattoisasti, kun kerroin, että tarkoitukseni on koeajaa traktori.

Suunnittelin, että ajan kylätietä pitkin parikymmentä metriä yhteen suuntaan. Kauhistuksekseni Valtran Antti Marttila sanoi, että koeajo tehdään tässä sänkipellolla, jossa isännät ovat jo kokeilleet T180 ja T130 -malleja sekä muokkauslaitteita. Minä pääsin ajamaan T180-mallilla.
- Kai tässä on pelkääjän paikka, ettei minun tarvitse yksin mennä koppiin, kyselin.
Marttila meni taakse istumaan, mutta minä en suostunut kiipeämään traktoriin, ennen kuin Marttila oli kääntänyt sen. Traktorin etupuolella oli näet syvä oja, enkä halunnut opetella traktoria peruuttamaan, se oli vaikeaa autokoulussakin.

Saisikohan istuimia erikseen?

Traktorin koppiin johtivat askelmat, joita pitkin isompikin ihminen onnistui kiipeämään. Istuin oli paljon mukavampi kuin autossani, saati sitten työhuoneessani. Ei hassumpaa! Ergonomia on siltä osin varmasti kunnossa. Saisikohan tällaisia ostaa erikseen?

Marttila näytti minulle jarrut ja kokeilin niitä. Sivupaneelissa oli monenlaisia painikkeita, Marttila painoi jotakin niistä ja sitten mentiin. Yllätyksekseni kultivaattori oli laskettu alas, joten minä tein oikeasti töitä. Pelotti hirveästi, ja Marttila tarttui välillä ohjauspyörään, kun lipesin vähän suunnasta.
- Mistä tämä pysäytetään, kiljuin puolirinteessä, vaikka juuri äsken minulle oli näytetty jarrut. Ihmettelen vieläkin, missä se kaasu oli, kun en muista sitä painaneeni? Silti se liikkui!
- Kiitti, mulle riitti, mutisin ja kävelin takaisin.

Oikea muotovalio

Palasin telttakatoksen luo, jossa  Aune ja Ritva paistoivat näyttelyssä kävijöille makkaraa. Aune tarjosi minullekin, mutta sanoin, että olen vielä sokissa eikä ole ruokahalua, mikä on kyllä varsin epätavallista.

Aune hämmästytti minua kertomalla, että hän oli ajanut monta kertaa traktoria, metsässäkin. Aunen traktori oli hytitön, takavetoinen keulija.
- Kun menin äestämään, se nousi pystyyn, kertoi Aune hurjista kokemuksistaan.
Hän ihastui suunnattomasti, kun kerroin, että sain ajaa sillä sinisellä traktorilla, jonka nokan alla pyöri 180 hummaa.
- Eikö se olekin kaunis! Niin pyöreät, sulavat muodot! Sopii meille pyöreille, Aune hehkutti!
- Oikea muotovalio! Ei sellainen kulmikkaan tekninen vempain, kuten tuo tuossa, hän sanoi ja huitaisi lähelle pysäköityyn punaiseen traktoriin päin. -Sitä sinistä teki mieli ihan silittää!
- Niin siinä sinisessä on painopistekin alhaalla samoin kuin meillä, huomasin.

Keväällä 1987 toimme kotiin tuliterän valkean kaunottaren (Mazda 626), joka ikuistettiin perhealbumiin arvoisessaan seurassa valkovuokkoja kasvavan koivikon reunalla.

Kymmenvuotias Tilkkituikku oli innoissaan uudesta autosta ja kehoitti pitämään siitä hyvää huolta, koska hän ottaisi sen omaan käyttöönsä heti, kun saisi ajokortin.

Pitkät työmatkat kuluivat miellyttävästi. Sinä kesänä kilometrejä kertyi matkamittariin myös jokaviikkoisilla raskailla sairaalareissuilla parinsadan kilometrin päähän. Ne matkat loppuivat syksyllä Mumman kuolemaan.

Sadan kilometrin päivittäiset työmatkat saivat uutta sävyä, kun perusteellinen remontti tieosuudella alkoi. Isot ja pienet kivet raatelivat pohjaa, ja vastaantulevien autojen pyöristä singahteli kiviä niin että pelti kolisi. Kesäasukkaat valittivat, kun joutuivat ajelemaan kiertoteitä viikonloppukeikoille mökeilleen. Meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja, jos aioimme käydä töissä. Kaikessa kurjuudessa olimme onnellisia, että tie vihdoin parani.

Jossain vaiheessa valkean kaunottaren asema ykkösautona loppui, ja se siirtyi alempaan kastiin.

Sitten Tilkkituikku ja Näkkylämäki menivät yhtaikaa autokouluun. Kortit saatiin ja piti päästä autoilemaan.
Heti alussa Näkkylämäki runttasi autoa liukkaalla tiellä molemmista päistä. Vauhti oli onneksi niin vähäinen, että tienmutkan kallioon törmäämisestä selvittiin säikähdyksellä. Pahemminkin olisi voinut käydä. Jo samalla viikolla Tilkkituikku täydensi muotoilua liukumalla koulun pihalla opettajan auton etukulmaan.

Oiottiin ja paikattiin. Tilkkituikku päätti kaverinsa kanssa maalata ruostetta kukkivan auton edustavammaksi. Työ onnistui muuten, mutta valittu maali ei ollut kovin laadukasta ja hilsehti pikku hiljaa pois. Auto oli syksyllä pitkään lepän alla. Kun auton päältä harjattiin lehdet pois, nähtiin luonnon taideteos: vihrein lehdin kuvioitu auton katto.

Katsastuksesta auto meni läpi aina korjausten jälkeen. Eräänä vuonna autoa ei hyväksytty kahden alaosastaan ruostuneen oven takia.

Ei hätää. Tilkkituikku oli niin kiintynyt Mazdaan, että oli hankkinut itselleen samanmerkkisen ja lähes samanikäisen auton ja vielä varaosiksi vajaamme kolmannen, josta saatiin kauniin kullanväriset ovet toiselle sivulle.

Siinä vaiheessa kieltäydyin lopullisesti ajamasta kakkosautoa. En kestänyt kultaisin ovin varustettua valkoisenharmaanvihreän kukertavaa ja hilsehtivää kärryä, josta kuului ajaessa omituisia ääniä! Töyhtöhyyppä sen sijaan ymmärsi Mazda-paran ongelmia - naksuvista nivelistä kun oli omiakin kokemuksia.
Yllättäen myös Näkkylämäen mielestä ainoa oikea auto oli meidän 17-vuotias kaunokaisemme.
– Iskän auto on jotenkin autompi, hän sanoi koeajettuaan uutta autoani (sekin muuten oli Mazda).

Syksyllä 2004 ympyrä kiertyi umpeen. Taas teimme sairaalareissuja Pohjanmaalle, nyt Paapan takia, mutta ei enää valkealla kaunottarella.

Valkea Mazda-vanhus tuomittiin romutettavaksi, mutta ei kokonaan. Tilkkituikun kaveri suoritti sydämensiirron. Joku onnellinen kumitassu sai meidän Mazdan hyvän sydämen.

- Sinä saat sitten olla mulle koirana, nyyhkäisin miehelle.  - Vien sut lenkille ja sä heilutat häntääsi ja palvot minua!

Mies katseli minua synkkänä. En vielä silloin tiennyt, miten lujille koiran saattaminen autuaammille myyrästysmaille oli ottanut. Myöhemmin hän kertoi, että kaivaessaan kuoppaa routaiseen maahan hänestä oli tuntunut kuin hän putoaisi itse siihen kuoppaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun sydänvika ilmoitti itsestään.

Minä olin kiertänyt tavanomaisen koiranulkoilutuslenkkini. Olin itkenyt suunnilleen joka pajun juurella. Muistelin, kuinka se poikkesi polulta, teki omat polveilunsa metsässä ja kutsuessani tuli silmät kirkkaina ja häntä heiluen luokseni.Talvella se innostui sukeltamaan läpi puuterilumen, niin että rantapelto pöllysi valkeina pilvinä.

- Miksi sinä et voinut erottaa kissanpoikasta myyrästä, kysyin siltä, joka oli jo mennyt.

Sillä oli tapana ottaa kiinni hiiriä ja myyriä, jotka se toi portaille ja asetti riviin alimmalle askelmalle. Tappoi se joskus keväällä linnunpoikiakin, kun en aina ehtinyt kieltämään. Sitten se onneton meni tappamaan naapurin valkean kissanpoikasen. Vaikkei Esteri millään tavoin ilmaissut, että koira olisi hävitettävä, mies ei kestänyt kyyneliä naapurin silmissä. Naapurisopuun vedoten hän päätti, että koira on hoidettava pois.

Olihan siitä vastusta. Sen kanssa oli käytävä reippailla lenkeillä, koska se oli siperianhusky, jonka piti saada riittävästi liikuntaa. Se ei viihtynyt yksinään ulkona, mutta sisällä sillä oli liian kuuma. Se tahtoi vähän väliä ulos ja taas sisälle. Sen karvoja oli koti pullollaan. Jos sillä ei ollut juoksuaika, se oli valeraskaana.

- Minä haluan, että minun tuhkani sirotellaan rantapolun varteen, lähelle sen hautaa, sanoin. Mies tuijotti  synkkänä tiskipöytää.

Kaksoset heittivät pyöränsä keskelle pihaa.

- Äiti, missä Tähti on? Se ei ollut meitä vastassa linja-autolla! Onks sillä taas juoksuaika?
- Ei ole. Se ei juokse enää koskaan. Kysykää isältänne! ärähdin ja painuin sänkyyn syvälle peiton alle.

****

Kirjoitin tämän joskus entiseen blogiini. Tuli mieleeni, kun kuulin, että Arsene on hankkimassa koiraa - huskya, kuinkas muuten. Olen esitellyt tyttärelle kaikki koiranpidon ongelmat. Ei auttanut.

Huomenna pitäisi Näkkylämäen perheineen laskeutua Vantaalle. Jo on aikakin. Olen aika hyvin selviytynyt näistä päivistä; vain viime yönä näin pahaa unta. En edes muista sitä, mutta jotain ikävää siinä tapahtui - ja tuolle perheen pienimmälle.

On tässä koeteltukin. Kaikkea muuta osasin pelätä, mutta en maanjäristystä. Eihän sellainen Kuubaan osunut, mutta aika läheltä liippasi. Kauhujen ja kaaoksen katseleminen uutisista järkyttää. Tänään muistin lähettää Kirkon ulkomaanavun kautta rahaa haitilaisten auttamiseen.

Kaikenlaista voi toki täälläkin sattua, mutta ei tuollaisessa mittakaavassa. Suomi on onneksi tasainen maa niin maaston kuin säidenkin puolesta. Pakkanen kuulemma on kiristymässä, mutta se on paluuta tavalliseen talveen.

Lumikenkäilin taas raikkaassa metsässä. Näin pienet sorkan jäljet, varmaan peuran tai kauriin.

Pellolla hanki kohahti. Lumi saattoi olla sängen varassa, ja kun tallasin siellä, se laskeutui alemmaksi. Silti vähän säikähdin.

Metsässäkin kohahti vähän väliä. Lumen ote puista alkaa hellittää.

Lisää huurrekuvia. Piti löytää vähän punaistakin tuon valkoisuuden keskeltä.

Kävin lumikenkäilemässä jäällä. Aioin kävellä puronsuuhun asti, mutta yhtäkkiä alkoi vajottaa. Jäällä on aika paljon vettä, ja vesihyhmä jäätyi lumikenkien pohjiin. Peräydyin hyvissä ajoin vanhoille jäljilleni ja nousin rannalle. Vaelsin rantaa pitkin purolle kuvaamaan jään, lumen ja veden yhdistelmää. Pakkasilla sinne olisi pitänyt mennä, nyt ei löytynyt erikoisia jäämuodostelmia.

Mutta puut ovat nyt ihmeellisiä. Kuin vaeltaisi siinä satukirjassa, jossa kaksitoista prinsessaa kulki hopeametsän läpi.

Pakkanen hellitti sen verran, että päätin lähteä lumikenkäilemään. Maailma oli huikaisevan valkoinen:  puiden oksat täynnä mitä merkillisimpiä muodostelmia.  Mukana oli vain kännykkäkamera, mutta kuvia piti ottaa. Yritin ikuistaa huurteen sulkamaista rakennetta, mutta lähikuvat eivät onnistuneet.

Jäällä ei ollut paljon lunta, ja suunnittelin jo hiihtoretkeä huomiseksi. Ei onnistu - ohuen lumikerroksen alla on silkkaa vettä!