Tam 19 2010
Auto, autompi, autoin
Keväällä 1987 toimme kotiin tuliterän valkean kaunottaren (Mazda 626), joka ikuistettiin perhealbumiin arvoisessaan seurassa valkovuokkoja kasvavan koivikon reunalla.
Kymmenvuotias Tilkkituikku oli innoissaan uudesta autosta ja kehoitti pitämään siitä hyvää huolta, koska hän ottaisi sen omaan käyttöönsä heti, kun saisi ajokortin.
Pitkät työmatkat kuluivat miellyttävästi. Sinä kesänä kilometrejä kertyi matkamittariin myös jokaviikkoisilla raskailla sairaalareissuilla parinsadan kilometrin päähän. Ne matkat loppuivat syksyllä Mumman kuolemaan.
Sadan kilometrin päivittäiset työmatkat saivat uutta sävyä, kun perusteellinen remontti tieosuudella alkoi. Isot ja pienet kivet raatelivat pohjaa, ja vastaantulevien autojen pyöristä singahteli kiviä niin että pelti kolisi. Kesäasukkaat valittivat, kun joutuivat ajelemaan kiertoteitä viikonloppukeikoille mökeilleen. Meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja, jos aioimme käydä töissä. Kaikessa kurjuudessa olimme onnellisia, että tie vihdoin parani.
Jossain vaiheessa valkean kaunottaren asema ykkösautona loppui, ja se siirtyi alempaan kastiin.
Sitten Tilkkituikku ja Näkkylämäki menivät yhtaikaa autokouluun. Kortit saatiin ja piti päästä autoilemaan.
Heti alussa Näkkylämäki runttasi autoa liukkaalla tiellä molemmista päistä. Vauhti oli onneksi niin vähäinen, että tienmutkan kallioon törmäämisestä selvittiin säikähdyksellä. Pahemminkin olisi voinut käydä. Jo samalla viikolla Tilkkituikku täydensi muotoilua liukumalla koulun pihalla opettajan auton etukulmaan.
Oiottiin ja paikattiin. Tilkkituikku päätti kaverinsa kanssa maalata ruostetta kukkivan auton edustavammaksi. Työ onnistui muuten, mutta valittu maali ei ollut kovin laadukasta ja hilsehti pikku hiljaa pois. Auto oli syksyllä pitkään lepän alla. Kun auton päältä harjattiin lehdet pois, nähtiin luonnon taideteos: vihrein lehdin kuvioitu auton katto.
Katsastuksesta auto meni läpi aina korjausten jälkeen. Eräänä vuonna autoa ei hyväksytty kahden alaosastaan ruostuneen oven takia.
Ei hätää. Tilkkituikku oli niin kiintynyt Mazdaan, että oli hankkinut itselleen samanmerkkisen ja lähes samanikäisen auton ja vielä varaosiksi vajaamme kolmannen, josta saatiin kauniin kullanväriset ovet toiselle sivulle.
Siinä vaiheessa kieltäydyin lopullisesti ajamasta kakkosautoa. En kestänyt kultaisin ovin varustettua valkoisenharmaanvihreän kukertavaa ja hilsehtivää kärryä, josta kuului ajaessa omituisia ääniä! Töyhtöhyyppä sen sijaan ymmärsi Mazda-paran ongelmia - naksuvista nivelistä kun oli omiakin kokemuksia.
Yllättäen myös Näkkylämäen mielestä ainoa oikea auto oli meidän 17-vuotias kaunokaisemme.
– Iskän auto on jotenkin autompi, hän sanoi koeajettuaan uutta autoani (sekin muuten oli Mazda).
Syksyllä 2004 ympyrä kiertyi umpeen. Taas teimme sairaalareissuja Pohjanmaalle, nyt Paapan takia, mutta ei enää valkealla kaunottarella.
Valkea Mazda-vanhus tuomittiin romutettavaksi, mutta ei kokonaan. Tilkkituikun kaveri suoritti sydämensiirron. Joku onnellinen kumitassu sai meidän Mazdan hyvän sydämen.
Obeesia
Mukavia muisteloita:) Pitkäaikaisista autoista taitaa tulla melkein perheenjäseniä ja niihin liittyy paljon muistoja:) Tulee mieleen meidän ensimmäinen auto, Lada, jonka ruosteläiskiä Esikoinen alkoi paikkailla tarroilla, yksi niistä Ikiliikkujateatterin tarra. Siitäpä kärry saikin lempinimensä - Ikiliikkujalla siitä lähtien kuljettiin, olihan se palvellut meitä siitä lähtien kun Esikoinen oli ihan pieni.
Miten ihana tarina
Suurella sympatialla luin tämän tarinan. Minä kävin tällä viikolla katsastamassa (tai siis annoin autokorjaamon omistajan katsastaa, varmuden vuoksi) meidän vanhuksen, joka on ihan reilusti jo täysi-ikäinen. Kultaiset ovet siitä kyllä puuttuvat. EHkä sillä vielä ensi kesänäkin mökkimatkat onnistuvat.