Tam 20 2010
Naiset eivät yleensä käytä traktoria
Pomo käski mennä koeajamaan traktoria Valtran näyttelyyn. Yritin pullikoida vastaan ja informoida olemattomista traktorinkäsittelytaidoistani: itse asiassa olen ajanut vain henkilöautoa ja jarrutonta mopoa.
Olen kyllä nähnyt useita traktoreita elämäni varrella. Esimerkiksi kotipuolessa Etelä-Pohjanmaalla pelkäsin pienenä yhtä Zetoria, jonka ihmeellisesti kiemurteli tullessaan tiellä vastaan. Niihin aikoihin kerrottiin myös, että Zetori kyselee mennessään: tästäkö, tästäkö, tästäkö? Valmet tulee perässä ja neuvoo: Niin, niin, niin!
Pari vuosikymmentä sitten viisivuotias poikani ihmetteli naapurin emännälle, että miksi teillä on kaksi traktoria. Kun emäntä sanoi, että tuo toinen on minun traktorini, poika suhtautui tietoon epäluuloisesti ja tokaisi: “Mutta eiväthän naiset yleensä käytä traktoria.” Tässä luulossa minäkin olen ollut koko ikäni, vaikka olenkin nähnyt naapurin Leenan ajavan pellolla Jonteerillaan.
Rohkea rokan syö
Näyttelyssä ei ollut onneksi kovin paljon väkeä. Miehet hörähtelivät rattoisasti, kun kerroin, että tarkoitukseni on koeajaa traktori.
Suunnittelin, että ajan kylätietä pitkin parikymmentä metriä yhteen suuntaan. Kauhistuksekseni Valtran Antti Marttila sanoi, että koeajo tehdään tässä sänkipellolla, jossa isännät ovat jo kokeilleet T180 ja T130 -malleja sekä muokkauslaitteita. Minä pääsin ajamaan T180-mallilla.
- Kai tässä on pelkääjän paikka, ettei minun tarvitse yksin mennä koppiin, kyselin.
Marttila meni taakse istumaan, mutta minä en suostunut kiipeämään traktoriin, ennen kuin Marttila oli kääntänyt sen. Traktorin etupuolella oli näet syvä oja, enkä halunnut opetella traktoria peruuttamaan, se oli vaikeaa autokoulussakin.
Saisikohan istuimia erikseen?
Traktorin koppiin johtivat askelmat, joita pitkin isompikin ihminen onnistui kiipeämään. Istuin oli paljon mukavampi kuin autossani, saati sitten työhuoneessani. Ei hassumpaa! Ergonomia on siltä osin varmasti kunnossa. Saisikohan tällaisia ostaa erikseen?
Marttila näytti minulle jarrut ja kokeilin niitä. Sivupaneelissa oli monenlaisia painikkeita, Marttila painoi jotakin niistä ja sitten mentiin. Yllätyksekseni kultivaattori oli laskettu alas, joten minä tein oikeasti töitä. Pelotti hirveästi, ja Marttila tarttui välillä ohjauspyörään, kun lipesin vähän suunnasta.
- Mistä tämä pysäytetään, kiljuin puolirinteessä, vaikka juuri äsken minulle oli näytetty jarrut. Ihmettelen vieläkin, missä se kaasu oli, kun en muista sitä painaneeni? Silti se liikkui!
- Kiitti, mulle riitti, mutisin ja kävelin takaisin.
Oikea muotovalio
Palasin telttakatoksen luo, jossa Aune ja Ritva paistoivat näyttelyssä kävijöille makkaraa. Aune tarjosi minullekin, mutta sanoin, että olen vielä sokissa eikä ole ruokahalua, mikä on kyllä varsin epätavallista.
Aune hämmästytti minua kertomalla, että hän oli ajanut monta kertaa traktoria, metsässäkin. Aunen traktori oli hytitön, takavetoinen keulija.
- Kun menin äestämään, se nousi pystyyn, kertoi Aune hurjista kokemuksistaan.
Hän ihastui suunnattomasti, kun kerroin, että sain ajaa sillä sinisellä traktorilla, jonka nokan alla pyöri 180 hummaa.
- Eikö se olekin kaunis! Niin pyöreät, sulavat muodot! Sopii meille pyöreille, Aune hehkutti!
- Oikea muotovalio! Ei sellainen kulmikkaan tekninen vempain, kuten tuo tuossa, hän sanoi ja huitaisi lähelle pysäköityyn punaiseen traktoriin päin. -Sitä sinistä teki mieli ihan silittää!
- Niin siinä sinisessä on painopistekin alhaalla samoin kuin meillä, huomasin.
Obeesia
Mun ei olis ikinä tullut mieleenkään nousta naapurinisäntien traktorinpukille, siinähän pitää olla jättiläinen kun nousee sinne koppiin. Sitä paitsi ne 50-luvun traktorit olivat juuri kuvaamasi kaltaisia hoipertelijoita.
Muistan isoäidin kylässä sen, miten silloin sun tällöin oli jonkun isännän traktori ojassa ja kylän miehet saivat syyn mennä seisoskelemaan ja juoruamaan. Jotenkin ne kaiken sen puheen lomassa saivat traktorin takaisin pellolle, mutta kauhistutti ajatuskin, että joskus tulisi tilanne jolloin sellaista olisi esimerkiksi ihan pakko ajaa.
Sen sijaan minua paljon nuoremmat poijat kyntivät ja äestivät ihan ilman neuvomati.
Olin yhdeksän vuotias kun ensimmäisen kerran sain ajaa traktorilla vaarin sylissä istuen. Jalat eivät kunnolla ylettyneet ferkun polkimille mutta hyvin se liikkui pienellä vaihteella itsekseen eteenpäin. Se on jäänyt mieleen, sillä siitä lähtien olen saanut ajella traktorilla vaarin hupulaisena. Joka kevät sain ajaa pellon reunaa pitkin vaarin kävellessä peräkärryn perässä asentamassa lehmille sähköaitaa. Tietyistä karjahduksista tiesin tarvittaessa korjata ajorataa tai pysähtyä. Meidän vaarilla kun oli melko kantava ääni
Veljeni puuhastelikin enemmän, teki niitä miesten töitä pellolla. Silloin puimiseenkin meni kaksi viikkoa kun nykyään siihen menee naapurin isännältä vain pari päivää. Veljeni opiskelikin nuoruudessaan maanviljelijäksi vaikkakin nykyisin tekeekin vallan muita töitä.
Ah, mieleen tulvahti muistoja puimakoneen päällä istumisesta ja unen tavoittaessa: vaarin takin päällä nukahtamiseen. Vaari aina nosti nukahtaneen traktorin peräkärryyn puimakoneen tyhjentämisen jälkeen. Voi kuinka ihanaa olikaan nukkua lämpimien jyvien päällä!
Iitu, lämpimiä muistoja vaaristasi tulvahti minunkin mieleeni. Taidanpa kirjoittaa niistä.
Anna mennä vaan!
Vaari oli juuri sellainen kuin vaarin pitää ollakin: iso vatsainen, luja luonteinen ärrimurri joka teki koko elämänsä töitä käsillään. Kaikki se korjas paalinarulla, rautalangalla ja -naulalla
Ja kyllä sen punaisen niskan alla sykki oikeasti lämmin sydän vaikkei se siltä aina tuntunutkaan. Ja harvaa tyttöä vaari opettaa tanssimaan ja vie latotansseihin! Oli se kyllä kultainen mies <3
Mä en oo koskaan istunu traktorin pukilla kaikista muista kummallisista kokemuksistani huolimatta. Traktori on nykyisin niin iso ja korkea, että pelkäisin sen kaatuvan ja murskaavan mut allensa, jos joutuisin sellaista ajamaan. =9)