Hel 10 2012
No niin, nyt se teki sen!
Ystävämme oli vihdoin toteuttanut haaveensa. Työn tuloksen saimme uunituoreena käteemme: lapsuuden muistelmia kansien välissä.
Kateeksi käy. Minäkin olen jo monta vuotta meinannut vaan meinaamiseksi se on jäänyt. Blogikirjoituksista saisi pohjan muistelmille, mutta kun niitäkin on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaa.
Luin kirjan ja tein samalla matkaa omaan lapsuuteeni. Poikamaisia kolttosia en omista muistoistani havainnut, mutta yhteisiä lukuelämyksiä löytyi paljon: Zane Grey, El Coyote, Tex Willer ja Anni Swanin Tottisalmen perillinen, ensimmäinen oikea kirja, jonka luin. Luin jo alle kouluikäisenä kaikki kirjat, mitä kotona oli (myös äitini piilottaman Tulipunakukan), ja veljeni toi lauantaisin koulun kirjastosta lisää.
Kun lopulta pääsin itse koulun kirjakaapin sisältöä tutkimaan, alkoi autuus. En muista, että määrää olisi mitenkään rajoitettu.
Ystävän muistelmat virittivät aivoni muistelutaajuudelle. Ehkä lopulta minäkin ryhdyn kokoamaan lapsuuttani taskuun. Pohdin toisaalta, mitä hyötyä siitä kenellekään on. Ystävänikin oli tietysti miettinyt sitä ja päättänyt, että tekee kirjan omaksi huvikseen. Luultavasti siitä kirjasta on huvia muillekin, onhan hänellä iso sisarusparvi. On kiinnostavaa myöhemmin kuulla, ovatko sisarukset olleet tapahtumista yhtä mieltä.
Ensi viikolla kylän naiset kokoontuvat torstaikerhossa muistelemaan. Jokainen tuo jonkin esineen tai kuvan ja kertoo muistonsa siitä. Minä valitsin kotikotoa tuodun puntarin. Sillä on minut aikanaan ensi kerran punnittu eikä ole havaittu köykäiseksi. Puntari tai vaaka liittyy myös elämäni suurimpaan traumaan, johon myös nimimerkkini viittaa.
Obeesia
Minäpä hyppään suoraan 1800-luvulle. Rohkea rotan syö, sano!
Minä tein niin, että aloitin vain kirjoittaa kronologisesti. Heittäydyin mielikuvissani lapsuuskodin pihalle ja kutsuin sinne ne ihmiset . Muistot alkoivat ihan tulvia.
Myöhemmistä vaiheista kirjoitin tärkeimmistä etapeista ajallisen disposition ja hain päiväkirjoista tunnelmia ja yksityiskohtia.
Lopuksi kävin kaiken läpi ja muokkasin tyylillisesti. Valmis on, muttei kansissa!
Tärkein se prosessi ihan itselle on. Jonkinlainen synteesi siitä kuka olen ja mikä kaikki minua on muokannut.
Taatusti sinussa on paljon muutakin kuin kilot, joihin usein viittaat!
Villiviini, ihailen rohkeuttasi.
Ellinoora, varmasti minussa on muutakin, paljonkin, mutta kiloja en ole pystynyt niin hyvin hallitsemaan kuin muita ominaisuuksiani!
On minulla ylipainostanikin paljon tarinaa olemassa jo tietokoneen muistissa, mutta en aio tulevaan elämäkertaani niistä kirjoittaa. Ainakaan paljon. Pakko kuitenkin on vähän sivuta, koska ovathan kilot ja niiden kanssa kamppailu kuitenkin iso osa minua.
Ihanaa kun joku saa tuollaiset muistemat aikaiseksi.
Äitini on myös kirjoittanut tarinoita lapsuudestaan, evakkoretkistä ja kouluajoista kortteeripaikkoineen.
Vaikka varmaan olemme lapsina ne tarinat kuulleet, niin kirjoitettuna, kerrottuina, ne aukeavat ihan eri tavoin.
Ja jollei muuta niin näyttävät kuinka paljon maailma onkaan näinä vuosikymmeninä muuttunut, ja kuinka sitkeitä ovat ihmiset pakon edessä olleet.
Jokaisella lienee omat kamppailunsa, kellä kilojen, kellä muiden murheiden ja kiusausten kanssa.
Elämäähän ne vain ovat!
Mk, oikeassa olet. Jokaisella on jotakin. Maija P sanoo jossain aforismikirjassaan: “Täydelliseltä näyttävän vika on piilossa.” Viereen Maija P on piirtänyt täydellisen omenan. Pitääkin taas katsella uudelleen noita mietekirjoja. Eilen lueskelin Kotilieden vuosikertaa vuodelta 1929. Hauskimpia olivat mainokset! Olihan kansikuvina muutama Maria Wiikin maalaus. Kaikissa kansikuvissa ei ollut tekijän nimeä ollenkaan.