– Niin kauan kuin on kirkkoja ja kirkossakäyntejä, urut tulevat olemaan valtasoitin kirkossa. Huonoja uusittavia ja korjattavia urkuja riittää. Urkujen rakentamisesta ja huolloista saa leipänsä arviolta 50 henkeä. Ammattikunta pienenee, mutta ei varmaankaan häviä, urkuäänittäjä Jouko arvelee.
– Seurakuntiin saatetaan hankkia digitaaliurkuja, mutta heti kun seurakunnalla on varaa, ne korvataan pilliuruilla.
Joukon mielestä sähkösoitin ei voi korvata pilliurkuja.
– Digitaaliurkujen ääni on niin erilainen. On niistä puhuttu, että ne kestävät kaksisataa vuotta, mutta en oikein usko sitä, vaikka voihan tietysti joku komponentti sen kestääkin. On aivan eri asia, muodostaako äänen ilman liikkuminen pilleissä vai tulevatko äänet jostain pahvisesta kovaäänisestä.
Mekaaniset ja pneumaattiset urut
Jouko kertoo, että mekaanisia urkuja on valmistettu ainakin tuhat vuotta. Vanhimmat käyttökuntoiset urut ovat 600–700 vuotta vanhoja.
Mekaanisissa uruissa soittoliike lähtee koskettimesta ja menee vipuvälityksien kautta venttiileille, jotka päästävät ilman pilleille.
1800-luvun loppupuolella urut kasvoivat niin suuriksi, että piti keksiä uusi tekniikka: ruvettiin rakentamaan pneumaattisia soittimia. Pneumaattisisten urkujen tekniikka yksinkertaistettuna: kosketinta painettaessa venttiili aukeaa ja päästää ilmanpaineen putkea pitkin palkeeseen, joka aukaisee venttiilin soittoilmalle.
Urkujen uudistusliike
Pneumaattinen tekniikka mahdollisti suurien ja kevyesti soitettavien urkujen rakentamisen. Mutta soittaminen muuttui: äänen viive lisääntyi, ja soitosta tuli epätäsmällistä, mikä sopi romanttiseen urkumusiikkiin.
– Musiikki tavallaan irrotti soittajan soittimesta. Sama vaikutus on ollut sähköpneumaattisuudella, Jouko tietää.
Urkujen rakenteellisten uudistusten seurauksena niihin tuli ominaisuuksia, jotka heikensivät mm. barokkimusiikin esittämistä. Siksi 1950-luvun lopulta alkaen palattiin pneumaattisista ja sähköpneumaattisista uruista mekaanisiin urkuihin ja pillistöperiaatteeseen. Vanhoista uruista haettiin mallia, ja nyt on lähes puoli vuosisataa taas rakennettu mekaanisia soittimia.
Sormiot, jalkiot, pillistöt
Urut koostuvat monesta osasta.
– Rakenne voisi olla vaikka näin: Soittajan yläpuolella on pieni rintapillistö, jota soitetaan kakkossormiolla. Sen yläpuolella on pääpillistö, jota soitetaan ykkössormiolla. Julkisivun pillit ovat tavallisesti pääpillistön äänikerrasta. Sivuilla saattavat olla jalkiotornit, joita soitetaan jalkiolla.
Mitä äänittäjä tekee?
– Minun hommani on nykyisin pääasiassa äänellistä uudistamista. Esimerkiksi nyt työn alla olevissa uruissa vaihdan äänikertoja ja äänitän uudelleen. Soittimen olemus ja ääni tulevat muuttumaan totaalisesti, Jouko kertoo.
– Kun tehdään uusiin urkuihin ääntä, tulevat urkuäänittäjän käsittelyyn metallipillit pillimestarilta ja puupillit urkupuusepältä. Pilliin tehdään sopiva suuaukko ja pilliä muotoillaan niin, että se antaa sopivan voimakkaan ja sopivan värisen sekä yhteensopivan äänen kulloiseenkin soittimeen.
Työvälineinä äänittäjä käyttää puukkoa, sahaa, puu- ja metallilastoja, suhdeharppia, pieniä veitsiä ja sydänpuikkoja.
– Normaalisoittimessa on 20–30 senttiä kanttiinsa oleva puupilli, jonka pituus on noin 2,5 metriä. Esimerkiksi metallipilleistä suurin voi olla alle 20 cm halkaisijaltaan oleva metallipilli, jolla on pituutta vähän vaille kolme metriä. Pienimmän pillin soiva pituus on alle 20 mm ja halkaisija 2 mm. Sitä käsitellään pienellä hedelmäveitsestä trimmatulla välineellä.
Ääni koostuu osasävelistä
- Ääni koostuu osasävelistä. Koko urkupilli soi pohjasäveltä. Puolesta välistä pilli soi oktaavia korkeampaa ääntä, kolmasosa pillistä soi kvinttiä, neljäsosa oktaavia, viidesosa terssiä, kuudesosa kvinttiä ja niin edelleen. Näistä tulevat ne erilaiset värit, myös muissa soittimissa. Myös ihmisen ääni muodostuu osasävelistä ja niiden suhteista, Jouko selvittää.
– Vaikka ääni kuullaan yhtenä, siinä on hirveän monta erilaista tapahtumaa: äänen syttymistapahtuma, äänen sointitapahtuma ja soinnin aikana tapahtuva äänen eläminen. Jos ääni soi koko ajan samanlaista ääntä, ei sitä viitsi kuunnella. Siinä täytyy olla määrätynlainen elo ja sopivasti rosoa, ennen kuin se on miellyttävä ja korvalle käypänen, hän valistaa.
Kuorosta äänittäjä oppii
Joukolle kuorolaulu ja mikä tahansa laulu on merkinnyt hyvin paljon urkujen äänittämisessä.
– Olen käyttänyt termiä äänenpaine. Jos esimerkiksi isossa kuorossa bassostemma laulaa liian voimakkaasti, se ei anna kunnon pohjaa. Äänenpaine on silloin liian suuri. Kun äänenpaine on sopiva, se kasaa hyvän yläsävelsarjan ja ääni kuuluu. Silloin se piirtää hyvin. Näin minä sen käsitän.
– Kun volyymiä lisätään, äänen värissä tapahtuu usein huonontumista. Kuorostemma ei toimi, jos lisää vain volyymiä. On lisättävä kvaliteettia! Minulle on isossa kuorossa laulaminen merkinnyt hyvin paljon urkujen äänien tekemisessä, Jouko vakuuttaa.
Obeesia