Hellällä palavalla sydämellä

Kutoessani (eikun neuloessani!) sukkia illan viihteeksi olen muistellut menneitä. Minulla oli seiska käsityönumerona läpi kouluajan. Vaikka geeneissäni on käsityöläisosaamista yllin kyllin (äiti, tädit, isovanhemmat), se ei jostain syystä  ilmennyt minussa.

Ensimmäinen käsityöni oli lapanen, jota äiti nauroi kirkkorasaksi. Kyseessä on muoto-assosiaatio - silmukoiden pudottua lapanen kapeni kuin kirkontorni. Paria en koskaan kirkkorasalleni tehnyt.

Alakoulussa tehtiin pujottelutyön jälkeen patalappu. Se oli hieman helpompi kuin lapanen. Sekin tosin kapeni, mutta myös leveni ja oheni välillä. Kolmannella muistan kutoneeni/neuloneeni ensimmäiset sukat vaaleansinisestä ja vaaleanruskeasta langasta. Kantapäätä en oppinut millään, vaikka minua opettivat opettajan lisäksi äiti ja koulukaverini Marjatta. Ennen kevätjuhlaa äiti kutoi sukat loppuun.

Muistan myös ensimmäiset kokeilut ompelukoneella. Kotona en saanut koskeakaan äidin poljettavaan Singeriin. Se oli niin kranttu, että meni heti epäkuntoon, jos joku muu kuin äiti edes lähestyi sitä. Koulun koneet kestivät paremmin, mutta sain kyllä niilläkin aikaan takkuista saumaa. Muistan ruudullisen tyynyliinan hämärästi.

Oppikoulussa tehtiin nukke, jolle piti ostaa pää. Nuken paitaan piti kirjailla sen nimikirjaimet ennen juhlallista kastetilaisuutta. Minä en osannut päättää nimeä, niin että jouduin välillä purkamaan jo kirjaillut ompeleet. Kangas hiertyi lopulta puhki. Nukke sai nimekseen Dilys Rose-Marie. Kastetilaisuudessa kummin roolissa ollut vierustoveri oli sen verran pohjalainen, että ei osannut sanoa herras-deetä oikein.

Neljännellä ompelimme vihreästä kankaasta kotitalousessut ja hilkan viidennellä alkavaa kotitaloutta varten. Kangas oli helposti purkautuvaa ja saumanvarat liian kapeat. Meni se essu silti täydestä seuraavan vuoden piinassa: kotitalouskaan ei ollut minua varten.

Aikanaan opettelin neulomaan sukkiin kantapäätkin. Neuletöistä olen aina pitänyt, mutta valmiista kankaasta ompeleminen ei ole onnistunut. Mattojakin olen kutonut. Pari vuotta sitten opettelin virkkaamaan - isoäidin neliöitä, kuinkas muuten. Virkkuukoukkua pidän edelleen kuin haarukkaa ja päinvastoin!

Jämälankoja on kertynyt ja mietin, mitä niistä tekisin. Koska olen viime aikoina harrastanut eri sävyisiä liukuvärjättyjä lankoja, täytyisi hankkia samanvahvuisia yksivärisiä ja tehdä niistä yhdistelemällä jotain. Parit sukat valmistuivat ihan sattumanvaraisesti: neuloin yhdestä jämäkerästä, ja kun se lanka loppui, jatkoin toisesta. Hassut sukat kelpaavat kyllä unisukiksi palelevalle.

Lankakauppaan tekisi mieli, mutta en uskalla lähestyäkään sitä. Voin villiintyä liikaa.

Tyttären tuoma amaryllis on poikkeuksellisen komea: yhtaikaa jo kahdeksan kukkaa ja yksi nuppu. Taustalla komeilee yksi virkkuutöistäni. Kolme tuolia on jo valmiina: musta, punainen ja valkoinen. Kaksi tuolia pitäisi vielä virkata. Täytyy vielä kehittää mallia ja jatkaa sitten. Työhuoneeseen voisi tehdä keltaisen tuolin ja vierashuoneeseen sinisen.  Väriä elämään!

Ehkä muistatte muutama viikko sitten hehkuttamani projektin. Se on päätöksessä ja uusikin aloitettu.

Meillä on viisi vanhaa tuolia, joiden nahka- ja pellavapäällysteet ovat kuluneet ja rispaantuneet pahasti. Valitsimme tuolit aikanaan istumalla, ja ne tuntuivat silloin parhailta mahdollisilta. Yhä niiden rakenne on hyvä, ja siksi en malttanut niistä luopua. Monta vuotta suunnittelin niiden verhoiluttamista, kunnes sain idean.

Ostin matonkudetta ja virkkasin päällyksen. Monta kertaa purin ja pärvötin ja yritin taas uudelleen, kun ei ollut valmista mallia tai ohjetta. Enkä ole mikään varsinainen käsityöihminen.

Tulos on tässä. Tuo vasemmassa alalaidassa oleva möykky on nyt korjattu, joten lopputulos on tyydyttävä. Uusi projekti on käynnistynyt. Punaista matonkudetta on säkillinen tuvan nurkassa.  On muuten tosi edullinen ratkaisu: trikookude ei paljon maksa.

Töyhtöhyyppä innostui teatterireissulla kertomaan keinutuolin tarpeestaan sen verran äänekkäästi, että sai edessä istuneelta luvan hakea hänen aitastaan vanhan keinutuolin ja vielä ilmaiseksi!

Nyt kauniisti patinoitunut lähes 60-vuotias keinu kenottaa keskellä lattiaa.

Sen alle tarvitaan matto, huomasin.

Eilen kävin hankkimassa ison kasan puolukanpunaista kudetta, illalla selvitin sen siisteiksi keriksi ja äsken vein kuteet mattomestarille, joka on muuten keinun lahjoittaja.

Mattomestari epäili, että menossa on viimeinen loimi. Ikä painaa ja sairaudet. Toisaalta - kutomisen lopettaminen olisi lopun alkua. Hän ei tule toimeen, jos ei saa kutoa.  Ja lääkärikin oli luvannut, kunhan ei reuhdo.

Minä saan puolukanpunaisen mattoni varmaan jo muutaman päivän kuluttua.  Itse aion virkata keinutuolin pehmusteeksi peitteen - puolukanpunaisen.

Vaikka en mikään käsityöihminen olekaan, olen väsännyt parin viikon aikana Vieno-vauvalle tämän peiton. Isoäitienhän kuuluu virkata isoäidin neliöitä. Olen istunut terassillani kuumina päivinä virkkuukoukku ja lankaa käsissäni. Mitään en suunnitellut ennakkoon, tein ruutuja miten milloinkin. Värit sentään olin rajannut sinisen ja vihreän sävyihin.

Työn kokoaminen olikin jännittävää. Ompelin paloja yhteen periaatteella, että samanlaiset eivät saisi osua vierekkäin. Tasan meni! Hämmästyttävää.

Äitini aikanaan huomautti, että pidän syödessäni haarukkaa kuin virkkuukoukkua ja virkatessa koukkua kuin haarukkaa. Siksipä en ole monta kertaa eläissäni virkannut. (Syötyä on toki tullut.)

Nyt olen koukuttunut virkkuukoukkuun. Aloin virkata jämälangoista lisää neliöitä. Mitä ja kenelle niistä jotain syntyy, on arvoitus. Jäämme miettimään sitä.

Eilen ostin limenvihreää babylankaa. Nyt on haussa malli vauvansettiä varten: nuttu, potkuhousut, myssy…

Lanka on bambua ja puuvillaa. Otin myös kerän keltaista, jos vaikka tekisin jonkun koristeraidankin nuttuun.

Neuleinnostus ei ole laantunut. Olen kutonut myysyjä, sukkia ja tumppuja niin, että lapsiperhe on jo ihan kyllästynyt. Siitä huolimatta että tulevan lapsenlapseni toinen mummo on ammattikutoja, minä aion neuloa jotain kevään korvalla syntyvälle pienokaiselle.  Malli on vielä hakusessa.