Hellällä palavalla sydämellä

Eilen tein nostalgiaretken kotikotiini ja -kylääni. Hain Leijonamielen vanhainkodista, ja ajelimme siellä täällä. Meillä oli aikaisemmin puhetta, että menisimme katsomaan Anttoninkalliota naapurin metsässä. Pohjanmaalta ei juuri korkeita paikkoja löydy, eikä kyseinen kalliokaan varmaan kolmea metriä korkeampi ole. Onpahan vain ainoa sillä kylällä.

Sinne meni  jonkinlainen traktorinura, mutta sitten eteen tuli iso oja, joka oli täynnä vettä. Käännyimme takaisin.

Sitten kävimme viimeisen kerran tutkimassa kotikodin tienoot, vanhat leikkipaikat, kivet ja kuopat entisellä omalla maalla. Velipoika muisti kivenkolot isommiksi. Kävimme naapurissakin autioituneella tilalla ja totesimme, että sitä pitää joku kunnossa. Aitta ja leikkimökki oli maalattu ja nurmi leikattu.

Kaukana metsässä tiesimme olevan kuivatun järven, josta ei tullut peltoa. Epäonnistuneen kuivatuksen jälkeen se ei ole oikein järvikään, vaikka pieni vesialue on jäänyt keskelle. Se on lähinnä ruohottunut suo. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta nyt kun metsäautotie vei perille, oli helppo käydä tarkistamassa järven nykyinen tila. Kyläläiset olivat rakentaneet sinne laavun ja lintutornin. Siellä voidaan käydä  toistekin, tuumasimme.

Vaikka olin pitkän ajomatkan jälkeen hirveän väsynyt, en saanut koko yönä nukutuksi. Ajatukset risteilivät vanhojen kavereiden kuulumisista kotitalon myymiseen. Totesin että alkuperäisiä asukkaita kylällä oli enää kahdessa talossa. Yksi talo on tyhjänä, toisissa asukkaat vaihtuneet, uusia taloja on ilmestynyt ainakin kymmenen. Kylä tyhjeni 1960-luvulla, mutta on nyt kokenut uuden tulemisen, niinkuin lähikylätkin.

Haluaisinko itse sinne takaisin? Joskus nuorena ajattelin, että en todellakaan, en mistään hinnasta. Nyt mietin tarkemmin, mutta en taida olla kiinnostunut.

Sen verran koville tuo lapsuuden maiseman menettäminen (pellotkin metsittyneet umpeen) otti, että en taida pitkään aikaan suunnitella nykyisen kotini vaihtamista kaupunkiasuntoon. Miten kestäisin maiseman ja tuttujen paikkojen menetyksen!

Ennen

Jälkeen

Meillä on nyt tosi valaistunut olo. En sitä aikaisemmin tajunnutkaan, kuinka paljon kuusimetsä voi varjostaa.

Keittiön ikkunasta näemme nyt komean kallionkin ja sammaltuneet vierinkivet, vaikka tämä kuva ei sitä kerro. Yritän ottaa parempia kuvia ja seurata kameran kanssa, miten maisema tästedes muuttuu, milloin tulevat horsmat, milloin seljat ja koiranheidet.

Elämänhalu palailee, olen huomannut. Suunnittelen taas kaikenlaista: vaatehuoneen siivousta, vesijuoksua, virkkaustöitä, sateessa sienestystä…

Miksi sateessa? No, kun silloin eivät hirvikärpäset lentele. Sienet pitäisi tietenkin poimia kuivalla säällä.

Tänään en siis mene metsään, sillä aurinko paistaa ja pumpulinpehmeät poutapilvet kelluvat taivaalla.

Eilen aioin pyörittämällä siirtää isot pihalaatat vajan taa. Ensimmäinen oli jo melkein maalissa, kun Töyhtöhyyppä tuli katsomaan ja sekaantui asiaan ryhtymällä kantamaan sitä. Seuraus: nyt sillä on selkä kipeä. Minä olisin kyllä pyöritellyt kaikki laatat, vaikka aikaa siinä olisi mennyt. Sitten huomasin vanhat lastenvaunut, jolla olen usein kuljettanut haravointijätteitä. Laattojen nostamisessa tarvitsin apua, eikä T. siinä vaiheessa puhunut mitään selästään. Kärryillä kuljetus sujui vauhdilla, mutta laatan paino taisi olla niille liikaa. Ovat luultavasti nyt kelvottomat lehtikasojen siirtelyynkin.

Olen haaveillut maitokärryistä, ne olisivat tukevammat kuin kottikärryt. Sitä paitsi kottikärrymme ovat koko kesän olleet kukkatelineenä vaahteran alla. Eikä niillä muutenkaan enää kuljeteta mitään, niiden pyörä on kadonnut!

Kipujen summa tässä perheessä on ilmeisesti vakio. Minun nivelvaivani ovat poistumassa, mutta Töyhtöhyypällä on nyt selkä romuna.

Toissa päivänä Töyhtöhyyppä sanoi, että jospa emme ostaisikaan uutta televisiota, kun vanha vielä toimii. Sen vinkumistahan me kaksi emme enää kuule. Huomautin, että on minulla toinenkin syy vaihtoon: trauma palavasta telkasta.

Noin vuonna 1970 jaoin yksiön pikkuserkkuni tyttöystävän kanssa. Pikkuserkku oli yhtenä päivänä tuonut keltaiseksi maalaamansa vanhan television iloksemme. Se oli oiva lisä askeettiseen asumiseemme. Kunnes se syttyi palamaan. Olin yksin kotona, kun Sumujen silta keskeytyi yllättäen. Aloin tuntea palaneen käryä. Ymmärsin tempoa verhot pois telkan takaa ja irrottaa pistokkeen seinästä. Sitten iski paniikki. En soittanut hätänumeroon, vaan juoksin naapuriin, joka tulikin hätiin. Seuraavaksi juoksin talonmiehen luo, joka hälytti palokunnan. Onneksi paloasema oli ihan nurkan takana. Palomiesten tullessa naapuri oli onnistunut tukahduttamaan tulen - minun viltilläni. Miehet siirsivät television parvekkeelle ja lähtivät pois.

Koko huusholli oli nokinen ja käryinen. Aloin pestä paikkoja parhaani mukaan. Kämppis ja pikkuserkku tulivat vihdoin kotiin. Pikkuserkku sanoi ihmetelleensä portaikossa, olinko paistanut silakoita.

*****************

Töyhtöhyyppä mietti vielä yön yli uuden television hankintaa. Minä olin alistunut, vaikka välillä mietin, että jospa käyn itse  ostamassa laitteen. Aamulla mies sitten ilmoitti, että lähdetään kaupunkiin.

Tähän asti olin ihan yksin ottanut selvää asioista, käynyt kyselemässä ja lukenut selosteita verkosta. Nyt alkoi mies ajatella. Töyhtöhyypän ajatukset sekoittivat minun ajatukseni täysin, jolloin soitin Tilkkituikulle, omatekemällemme asiantuntijalle. Sovittiin että poika tulee töitten lomassa kanssamme kauppaan.

Minulla oli selvät suunnitelmat tulevasta ostoksesta mutta nuo kaksi sulovileniä päihittivät minut. Minä olisin halunnut nelikymmentuumaisen ledin, mutta meillä on nyt viisikymmentuumainen plasma. Kun sai halvalla.

Jouduimme soittamaan kaksi kertaa myyjälle, että saimme jalustan kiinni näyttöön. Piuhojen asettelu vaati kaiken älymme, mutta toistaiseksi kaikki on mennyt paikalleen. Vielä pitää testata, näkyykö VHS-video - sekin meillä vielä on aktiivisessa käytössä kahden tallentavan digiboksin lisäksi. Yhdistelmässä on vielä lisäksi viritin-vahvistin ja kaksi kaiutinta. Ja levysoitin, joka tarvitsee samoja kaiuttimia. Sitäkin vielä tarvitaan.

Kun laite ilmoitti kaipaavansa signaalia, olimme jo heittää kirveen kaivoon. Sitten huomasin, että kanavatkin pitää hakea. Ihmeen hyvin kuva näkyy naapurin kuusimetsästä ja vanhalla maalaustelineelläni keikkuvasta antennista huolimatta. Arvelin etukäteen, että antennikin joudutaan uusimaan, mutta nyt ei ole kiirettä. Odotetaan ensin, että osa kuusimetsästä kaadetaan - se on luvassa tänä syksynä.

On se kovaa hommaa nykyään - tuo viihdetekniikan hankkiminen. Ennen vain ostettiin telkka ja kytkettiin antenniin ja sähköön.

Pedagogiikan luennoilla opin sanan siirtovaikutus.  Uusi tieto rakentuu vanhan päälle. Nyt näin käytännössä, mitä se tarkoittaa. Olen viime aikoina askarrellut paljon erilaisten laitteiden kanssa: niinpä nyt ei loppujen lopuksi ollut ollenkaan vaikeaa tajuta tv:n toimintaohjeita. En edes tarvinnut joka vaiheeseen käyttöohjetta!

Olen tyytyväinen itseeni. Ja tietenkin Töyhtöhyyppään. Meillä on se ero, että T. harkitsee perusteellisesti, kun minä jo toimin. Yhteistyö sujuu silti - joskus jopa ilman verenpaineen nousua.

Kuulin tänään, että syntymäkotini on myynnissä. Jopa tuli kummallinen olo.

Eihän se minun kotini ole ollut kymmeniin vuosiin. Veljeni hallussa se on kuitenkin tuntunut melkein kodilta.

Ennen omistajan vaihdosta minun on vielä kierrettävä vanhat leikkipaikat.

“Peruna on pyöreä, peruna on soikea, peruna on ruoka ihan oikea”, rallattelin tänään.

Kotilieden neuvosta laitoin toukokuussa kahteen muoviämpäriin noin seitsemän itänyttä perunaa.  Kastelinkin, kunnes unohdin. Rankkasade kasteli lisää. Varret venyivät ja kellastuivat.

Odotin tietenkin kauniita sinipunaisia tai valkoisia kukkia. Niitä ei ilmestynyt.

Lopulta kippasin mullat perunanvarsineen vajan taa. Enhän minä yleensä edes syö perunaa. Ei suurta vahinkoa, tuumin.

Tänä aamuna lehdessä kerrottiin coloradonkuoriaisten levinneen Pirkanmaallekin. Jokaisen viljelijän pitäisi tarkistaa perunansa. Minä tein työtä käskettyä, menin vajan taa tutkimaan kellastuneita lehtiä. Potkaisin multapaakut hajalle.

Ja mitä sitten tapahtui: kauniita, kellerviä uusia perunoita vieri maastoon mustikanvarpujen sekaan. Minä niitä poimimaan, ja nyt hellalla kiehuu perunakattila. Keitän pienimmät, ne sormenpään kokoiset itselleni lounaaksi. Suuremmat jätän Töyhtöhyypälle ihmeteltäväksi, kun hän kotiutuu kaupunkireissultaan.

Ah, tätä lähiruoan onnea! Aamupalaksi söin pensaista kolmenlaisia herukoita ja vattuja. Sato on niin pieni, että ei niitä säilöä kannata. Ja seuraavaksi saan oman ämpärin perunoita.

Ongelle en kuitenkaan viitsi lähteä, vaikka ehkä järvestä ainakin muutaman särjen saisi.

Hallitusti hoitamattoman pihamme nurmikko kasvaa mustikanvarpuja, joissa tänä vuonna  on ihan tolkuttomasti marjoja. Viime viikolla tarjosin lapsenlapsille uuden kokemuksen: muppalassa voi istua nurmella ja poimia mustikoita suoraan suuhun.

Kuvittelin riemuissani, että mustikkasato on valtaisa myös vajan takana, mutta se oli toiveajattelua. Mustikat harvenevat mitä syvemmälle metsään mennään. Niin runsasta satoa kuin toissa vuonna ei tontilla ole odotettavissa. Viime vuonnahan mustikat kuivuivat varpuihin. Vasta syksyllä tajusin, että kallion pohjoisrinteeltä olisi marjoja löytynyt. Siinä vaiheessa kun ne havaitsin, marjat olivat jo vettyneitä ja mauttomia.

Päivän lounaaksi söin tänään viimevuotisia tatteja höystettynä ruohosipulilla ja rucolalla. Jälkiruuaksi napostelin pari desiä aamulla poimimiani mustikoita. Lähiruokaa!

Kuvassa on Vieno, 2v.

Jostain lehdestä sain vinkin kasvattaa perunoita ämpärissä. Aiemmin meillä oli muutama peruna kasvamassa oikein maassa, mutta viljely jäi, kun yhdestä mukulasta saatiin toinen mukula. Uudempi ja parempi tietenkin, mutta helpommalla ja halvemmalla sai perunat kaupasta tai torilta.

Harrastin minä joskus kateviljelyäkin. Pudottelin siemenperunat nurmen päälle ja peittelin ruohoilla ja oljilla. Sato ei ollut suuren suuri, mutta nurmesta katteitten alta kaivetut perunat olivat kauniita.

No nyt kasvaa kahdessa ämpärissä yhteensä seitsemän perunaa. Lehdet ainakin ovat komeita. Olen toki niitä mullannutkin! Lannoitteita en aio käyttää. Jos sieltä muutaman uuden perunan saa, olen tyytyväinen.

Muuten viljelen lähinnä ketokukkia. Niin ja kesäkukkia ruukuissa. Niissä riittää kastelemista ja katselemista.

Haravointi on vielä kesken. Varvikko on tosin kasvanut niin, ettei sinne  kannata haravan kanssa mennä hosumaan. Mustikoissa on runsaasti raakileita. Viime kesän kuumuus ei sopinut mustikoille. Tänä vuonna saattaa käydä samoin. Toivottavasti ensi viikolla jo sataa.

Niittämistäkin olisi. Rantapolku on ihan luonnontilassa; en ole ehtinyt sinne. Minun on pitänyt välttää raskaita töitä jonkin aikaa. Suursiivouksen aikana alkoi nenäverenvuoto, jota oli vaikea saada loppumaan. Ponnistelujen välttäminen ja A-vitamiinitipat ovat nyt  vähentäneet vuotoja.

Tässä helteessä en muutenkaan halua rehkiä ulkona: eivät kestä kädet eikä pää. Minä olen talvenlapsi, syntynytkin helmikuussa. Minulle sopii viileä ja sateinen kesäsää.

Olen vihdoinkin saanut sisäsiivouksen päätökseen. Viimeiseksi jynssäsin takkahuoneen, joka on ollut lasteni tavaroiden varastona ainakin viisi vuotta. Takkaa ei ole käytetty vuosikausiin.

Nyt pidän varani, ettei takkahuoneeseen enää rahdata asiaankuulumatonta kamaa. Keksin senkin, että pojalta  jääneeseen kaappiin voisin hankkia lankakorit likavaatteita varten. Silloin voisin heivata pyykkikorinkin muualle.

Ikkunanpesulaitteesta on nyt kokemuksia. Se ei ole täydellinen. Se täytyy vähän väliä ladata uudelleen. Yhdellä täydellä latauksella pystyy pesemään yhden kolmilasisen ikkunan. Laite palvelee parhaiten kuivaavana ikkunalastana, mutta sen jäljeltä täytyy ikkuna vielä kiillottaa, jos täydellistä vaatii. Sinituotteen lastaan nähden se on kyllä parempi, sillä ei pysty raapimaan ikkunaa.

Laitteen mukana on suihkupulloon kiinnitettävä pesin. Periaatteessa se on näppärä, mutta käytännössä pullo on liian pieni ja osia liikaa.

No, onpahan olemassa - yksi tarpeeton lisäesine tarpeettomassa maailmassa.

Sellainen outo ajatus tuli mieleen, että montakohan kertaa enää pesen täällä ikkunoita. Ollaan puhuttu muutosta kaupunkiasuntoon, mutta sen enempää ei ole asialle tehty. Katsotaan vielä, miten pärjätään.

Kyllä nyt alkaa ikkunanpesu sujua kuin leikki! Ostin ikkunanpesulaitteen, maksoi noin 80 euroa. En ole vielä kokeillut: opettelen käyttöohjetta ja lataan laitteen akkua.

Jos se yhtään helpottaa jokakeväistä urakkaani (pesen ikkunat vain kerran vuodessa!), se on hintansa tienannut. Kerron sitten, kun olen kokeillut.