Hellällä palavalla sydämellä

Paavalin päivä on vasta huomenna. Pakkaset ovat paukkuneet  yli kuukauden, tämä jaksohan alkoi jo ennen joulua.

Vanha kansa sanoo Paavalinpäivästä:

- Paavali parasta talvea.
- Paavali talven selän taittaa. (Muuten sen teki jo Heikkikin mennä viikolla.)
- Paavalin pahat pyryt, kynttelin kylmät säät.
- Paavo pakkasen parina, nenä räässä, parta jäässä.
- Jos ei Paaval pauku, ei ole hehko heinäpouta.
- Kun ei kylmä kynttilänä eikä pauku Paavalina, kylmää kynnet kyntäjältä.

Toivottavasti ei kuitenkaan pyrytä kovasti, sillä kansa tietää, että “Paavalin pyry tietää huonoa vuotta, jopa sotaa, meteliä ja yleistä kuolovuotta. Jos Paavalina ei lumi liiku, ei tarvitse ensi kesänä pelätä hallaa.

Siis parempi olisi pakkaspäivä, niin kuin näissä kuvissa, jotka on otettu eilen Einen päivänä. Siitä päivästä ei Vilkunakaan tiedä sananpartta tai ennustusta.

Lumikenkäilin taas raikkaassa metsässä. Näin pienet sorkan jäljet, varmaan peuran tai kauriin.

Pellolla hanki kohahti. Lumi saattoi olla sängen varassa, ja kun tallasin siellä, se laskeutui alemmaksi. Silti vähän säikähdin.

Metsässäkin kohahti vähän väliä. Lumen ote puista alkaa hellittää.

Onnistuneen ruskaretken jälkeen olen kotona taas. Kuvasin pääasiassa videokameralla; tämä on yksi noin seitsemästä tavallisella digikameralla otetusta kuvasta.

Kotiin tultua koin ihmeen. Kesällä käydessäni vanhainkodissa hoitaja toi minulle isältä jääneen kaktuksen ja kehotti viemään pois. Isähän poistui tästä maailmasta syksyllä 2004.

Ajattelin ensin heittää kärsineen näköisen kasvin pois, mutta otin kuitenkin mukaani. Muistin isän tirrin. Se oli pieni kaktuksen alku, jonka isä toi jostain. Äiti kyllästyi siihen ja heitti sen tunkiolle. Seuraavana päivänä se oli taas paikallaan ikkunalaudalla. Isä oli löytänyt sen.

Tuli päivä, jolloin suureksi kasvanut tirri kukki komein lohenpunaisin kukin. Sen jälkeen se sai olla rauhassa vuosikymmeniä. En tiedä, onko siitä mitään jäljellä - ehkä käly on pelastanut sen.

Vanhainkodista tuomani kaktus on joulukaktus. Laitoin sen kesäksi ruusupensaan alle ja parin rankkasateen jälkeen valutin ruukusta vedet ja toin sisälle. En uskonut, että se enää tuosta käsittelystä toipuu.

Nyt viikon reissulta tultuani huomasin kaktuksessa yhden nupun. Kuvasin sen nopeasti, jos se vaikka putoaa pois ennen kukkimistaan.

Muitakin  yllätyksiä oli: mieheni saama orkidea oli ryhtynyt kukkimaan ja kuinka ollakaan, myös se  toinen orkidea oli kasvattanut uuden kukkavarren. Kaiken kukkuraksi pääsiäiseksi saatu keltainen tulilatva oli ryhtynyt taas kukkimaan, samoin kesän ulkona viettänyt viirivehka.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Kasvit ilmeisesti pitävät poissaolostani. Tai sitten viileä huoneilma teki niille hyvää.

Aamulehti kannusti hallittuun hoitamattomuuteen. Lehdessä tarkoitettiin tietenkin Tampereen puistoalueita, joita ei tarvitsisi parturoida niin paljon kuin nykyisin tehdään.

Meidän tontilla on vallinnut hallitsematon hoitamattomuus: etupihalla kasvaa korkea heinä ja niiden seassa mustikanvarpuja. Ruohonleikkuria meillä ei ole, mutta olen yrittänyt viikatteella pitää aisoissa enimpiä vuohenputkia alatasanteella.

Koko kesän olen katsonut kasvustoa, joka uhkaa uimapaikkaani. Eräänä helteisenä aamuna nyhdin sitä veneellisen ja toin rantaan. Se kasvoi pian uudestaan: operaatio pitäisi tehdä ainakin kaksi kertaa kesässä usean vuoden ajan.

Eilen lopulta kävin ostamassa kaislaleikkurin, käsikäyttöisen ruohonleikkurin sekä voimasakset. Kaislaleikkuria kokeilimme, mutta tuuli niin navakasti, ettemme vielä voineet käydä käsiksi kauempana rannasta tursuavaan kasvustoon.

Takapihalla niitin viikatteella ruohoa lyhyemmäksi ja nyrhin koneella kenttää tasaisemmaksi. Silti urakka oli voimille käyvä. Vähän väliä jouduin nyhtämään leikkurista pyörien viereen takkuuntunutta ruohoa.

Päivän liikuntasuoritus tuli tehdyksi, mutta työ jatkuu. Onneksi Cowboy katkoi moottorisahalla isoimmat kanukat, pienemmät pensaat pystyn pitämään hallinnassa uusilla voimasaksillani.

Tänä kesänä ei enää ihmeitä ehdi, mutta ensi kesänä aloitan heti toukokuussa ympäristön hoitamisen. Ei tästä ole tarkoitus edustuspihaa tehdä - metsätonttihan tämä on!  Etupihan mustikoita en hävitä - keräsin siitä ämpärillisen marjoja muutama viikko sitten.

Tavoitteenani on hallittu hoitamattomuus.

Tällaista mustikkakesää en muista olleen koskaan ennen.

En pidä marjojen poimimisesta, koska se kipeyttää selän. On helppo olla laiska, kun marjojen takia pitäisi lähteä kauas. Omatunto ei silloin hirveästi soimaa.

Nyt onkin paha paikka. Koska mustikat kasvavat omalla tontilla, niitä on pakko poimia talteen. Eksymistä ei tarvitse pelätä, kun talon nurkka näkyy. Hyttysiäkään ei ole paljon, ei vielä hirvikärpäsiäkään. Marjoja on niin tiheässä, että voin istua saunajakkaralla ja vain poimia. Opettelin käyttämään poimuriakin. 

Nyt pakastin alkaa täyttyä, ja sinne pitäisi mahtua muutakin. Puolukoitakin näyttää tulevan ja sieniä. Rastailla on nyt metsässä niin paljon syömistä, että ne eivät välitä puutarhamarjoistani. Niitäkin siis tulee.

Ei auta kuin tankata joka päivä isot määrät mustikoita. Nehän ovat niin terveellisiäkin - silmille ja aineenvaihdunnalle ainakin.

Eilen käyskelin kameran kanssa Arboretumin ruusutarhassa. Ruusujen hehkun lisäksi koin myös ystävällisyyttä ja erityisen hyvää palvelua Arboretumin kesäkahvilassa.  Siis Tampereella!

Maaliskuun aurinko paistaa: kesä on tulossa! Sitä odotellessa julkaisen muistin virkistämiseksi tämän kuvan.

Mistähän saisin keijunmekon siemeniä tai taimia? Ei kai ole vielä liian myöhäistä esikasvattaa taimia?