Hellällä palavalla sydämellä

Helmikuun 14. kauan sitten ei ollut vielä ystävänpäivä. Se oli penkkaripäivä.

Nyt kun televisiossa on näytetty abiajeluja, olen muistellut omia abiaikojani. En muista ajelua ollenkaan. Muistan, että piirsimme opettajista pilakuvia (niistä on jäljellä valokuvia), lauloimme kansallispukuisina luokissa pilkkalauluja ja jaoimme (kai ?) karkkeja nuoremmille.

Illalla oli penkinpainajaiset lähiseudun nuorisoseurantalolla. Mukana oli kaksi opettajaa järjestystä ylläpitämässä.

Isoin ongelma oli penkkarikaverin hankkiminen. Monilla tytöillä oli jo vakituiset poikaystävät, jotka kutsuttiin mukaan. Sitten oli meitä muutamia yksinäisiä. Toki tilaisuuteen saattoi yksinkin tulla, mutta se tuntui häpeälliseltä.

Minulta ongelma poistui, kun hyvissä ajoin, jo ennen joulua naapurin tyttö Riitta tuli meille ja ilmoitti, että nyt lähdetään hakemaan sinulle kaveri. Riitta oli niin tosissaan, että lähdettävä oli. Minulla oli siihen aikaan pieni Datsun, jolla lähdimme naapuripitäjään tansseihin.

Ja kuinka ollakaan, puolituttu nuorimies haki minua tanssimaan. Kappaleiden välillä hän aloitteli keskustelua kysymällä, onko nimeni mahdollisesti Marketta. (Taustalla Reijo Taipale lauloi Marketasta!) Nokkelana tyttönä sanoin, että pitäisihän sinun minun nimeni tietää.

Koska penkkarikaveria olimme tulleet etsimään, rohkaisin mieleni ja kysyin, voisiko hän suostua kavaljeerikseni. Suostui.

Ja tuossa se hiippailee nytkin. Kesällä mentiin kihloihin. Naimisissa on nyt oltu 41 vuotta.

Ensi sunnuntaina tulee sata vuotta siitä, kun isäni syntyi. Hän ilmestyi tähän maailmaan Helsingissä  köyhien vanhempien lapsena. Vanhemmat olivat muuttaneet kaupungista toiseen työpaikkojen perässä, ja joka kaupungissa oli syntynyt lapsi: Pietarsaaressa, Tampereella, Viipurissa, Hämeenlinnassa ja taas Pietarsaaressa. Loput kolme syntyivät Helsingissä. Lapsista kolme kuoli alle vuoden ikäisenä. Siihen aikaan se oli tavallista.

Kun isäni oli kuusivuotias, hänen äitinsä kuoli keuhkotautiin. Yhdeksänvuotiaana hän eräänä aamuna heräsi kuolleen isänsä vierestä. Kaksi viikkoa tämän jälkeen diakonissa vei hänet Pohjanmaalle maalaistaloon kasvatiksi.Vanhempia sisaruksiaan hän näki seuraavan kerran vasta aikuisena.

Isä ei koskaan moittinut körttiläisiä kasvatusvanhempiaan. Täti oli lempeä ja setä jyrkkä, mutta ehdottoman oikeamielinen. Poika sai ruokaa, ja paino nousi, niin että posket juostessa lepsuivat.

Isä kertoi, että kun hän ensimmäisen kerran sai kasvatuskodissa viiliä, hän ei halunnut sitä syödä. Se ei näyttänyt oikealta. Kun viilistä kuorittiin kerma pois, se vasta kelpasi. Isä oli tottunut kuorittuun viiliin ollessaan  lastenkodissa hoidossa äitinsä sairauden aikana.

Vaikka Helsinki maksoi pojasta kasvatusvanhemmille vain 16-vuotiaaksi asti, nämä pitivät hänet huostassaan armeija-aikaan saakka. Opettivat toki talon töihin.

Isä piti kaikesta kauniista. Hän toi matkoiltaan kukkien taimia, istutti ne kyllä, mutta unohti. Äiti hoiti kasveja ja motkotti. Hänen mielestään isä oli syntynyt väärään paikkaan ja aikaan. Hänen olisi pitänyt käyskennellä vapaaherrana kartanon puutarhassa ruusuja ihaillen.

Isä osasi maalata kauniita ruusuja kaappien oviin ja kirstuihin. Käytännön askareisiin  hänellä ei ollut otetta tai oikeastaan aloittaminen oli vaikeaa. Siitä syystä kai suurimmat ristiriidat äidin ja isän välillä aiheutuivat.

Isän työelämä ei todellakaan ollut ruusuilla tanssimista.Maalarin työhön hän oli liian hidas, vaikka tarkka ja taitava.  Isä pääsi vankilaan matkavartijaksi: vei vankeja junalla paikasta toiseen. Kun hän pääsi lopulta eläkkeelle, hänen luonteensa jotenkin muuttui avoimemmaksi ja iloisemmaksi.

Hän innostui ajamaan ajokortin 60-vuotiaana ja sai pitää sen noin 80-vuotiaaksi. Ajaminen loppui aivoinfarktiin, joka vei näön.

Eläkeläisenä ollessaan hän toimi omaishoitajana: hoiti äitiä viisi vuotta ja kehitysvammaista poikaansa lähes elämänsä loppuun asti. Noin 88-vuotiaana hän päätti, ettei enää jaksa laittaa ruokaa ja pestä pyykkiä. Hän ilmoitti kunnalle haluavansa vanhainkotiin poikansa kanssa. Kunnassa oltiin sitä mieltä, että veljeni pitäisi mennä kehitysvammaisten laitokseen, koska hän oli vielä alle 70-vuotias. Isä sanoi siihen topakasti, että he menevät sinne sitten yhdessä. “Meitä ei kukaan voi erottaa”, hän vakuutti viranomaisille. Järki voitti, molemmat pääsivät vanhainkotiin. Se oli hyvä ratkaisu, sillä koko elämänsä kotona ollut veljeni sai pehmeän laskun laitoksessa asumiseen.

Isä eli melkein 93-vuotiaaksi. Vaikka liikkuminen vaikeutui sodassa vammautuneiden jalkojen takia, järki pysyi terävänä loppuun asti. Ehkä se säilyi elämänikäisen ristisanojen ratkaisemisen takia, ehkä lukemisen takia (hän luki vielä silloikin, kun aivovamma oli muuttanut näkökentän kapeaksi). Tai sitten siksi, että hän opetteli ulkoa runoja ja lausui niitä eri tilaisuuksissa. Itse hän arveli, että elämänasenteensa vuoksi.  Hän ei koskaan murehtinut turhia.

Sota-ajoista hän ei paljon kertoillut, ainoastaan sen kuinka hän ihmeen avulla pelastui varmasta kuolemasta. Kuusikymmenluvun protestilauluista hän ei pitänyt - hyväntahtoinen mies suorastaan suuttui, kun lauluissa pilkattiin sotaveteraaneja.

Minä olin aina isän tyttö. Isä kertoi, että jo vastasyntyneenä olin nostanut käteni hänen kaulalleen, kun kätilö oli tuonut minut isän viereen nukkumaan. Isä saatteli tuiskuaamuina tai joen tulviessa minut kouluun. Isä kulki mukanani henkisissä kilpailuissa, joihin opettaja minut lähetti. Isä myös antoi aina minun voittaa peleissä (se ei lie ihan oikeaoppista kasvatusta).

Silti suhde isään oli hieman etäinen. Vasta äidin kuoleman jälkeen opin tuntemaan isäni kunnolla.

Nykyisellä kotiseudullani on tienvierille ilmestynyt uusia tai uudistettuja maitolaitureita. Vilkkain sesonki oli ehkä kymmenisen vuotta sitten. Naapurikylässä on jopa maitolaiturimuseo  jokakesäisine taidenäyttelyineen.

Maitolaituri tai paremminkin maitolava kuuluu myös minun lapsuuteeni. Meillä oli vain kaksi lehmää, mutta silti maitoa riitti myytäväksikin. Tonkka vietiin aamulla naapurin maitolavalle ja iltapäivällä haettiin pois. Ei tonkka silloinkaan tyhjä ollut: paluupostissa tuli kurria eli kuorittua maitoa.

Omat lehmät ja niiden tuotokset olivat äidilleni hyvin tärkeitä. Siihen aikaan meijerissä määriteltiin paitsi maidon puhtaus myös rasvaprosentti. Oli tärkeää pysyä parhaassa puhtausluokassa ja rasvaprosentissa.

Eräänä maaliskuisena aamuna kahvipöydässä isä intoutui romanttiseksi. Hän halasi äitiä ja kysyi, tietääkö tämä, mikä päivä nyt oli. - Tottahan mä nyt sen tiärän, tänään tuloo meijeritili, äitini tokaisi.

Kyllä äiti yleensä hääpäivät muisti, taisi vain kiusoitella isää.

Maitolavat hävisivät kotiseudulta lehmien myötä. Toki isommat karjatilat jatkoivat, mutta niiden pihaan kurvasi maidonkeräilyauto - maito siirtyi putkia pitkin tilatankista auton säiliöön.

Maitolavan toi mieleeni eilinen viesti entiseltä koulukaveriltani. Hän kertoi, että istuimme maitolavalla katselemassa suomenhevosten raveja. Siihen aikaan pidettiin hevoskilpailuja kylätien pitkällä suoralla.

Oli kirkas kevätpäivä. Tie oli sula, mutta vielä paksut hanget hohtivat auringossa, ja metsänreunan männyt olivat vihreitä - sitä samaa sävyä kuin Porvoon väriliitujen vihreä. Minulla on aina ollut visuaalinen muisti, siksi kai maisema on jäänyt niin hyvin mieleeni.

Sitä koulukaveria en muistanut, ennen kuin nyt, kun hän kertoi olleensa mukana. Oikeastaan aika kummallista, sillä hän oli opettajan poika, joka asui koululla muutaman kilometrin päässä meiltä. Harvinainen kävijä siis.

Olimme suunnilleen kymmenvuotiaita silloin. Miten ihminen voi muistaa yli viidenkymmenen vuoden takaisia tapahtumia näinkin hyvin: minä maiseman ja se poika hevoset ja minut!

Kyllä ennen oli paremmin. Juostiin niityillä ja metsissä avojaloin, heittäydyttiin heinikkoon lepäilemään tai piiloon äidiltä, joka patisteli kitkemään porkkanapenkkiä. Punkkeja ei ollut nähtykään, vaikka niitä sanottiin olevan lepikoissa. Marjastaa sai rauhassa, koska ei ollut hirvikärpäsiä. Hyttysiä eli sääskiä kyllä oli ja paarmojakin, ainakin nevalla, kun oltiin valokkeja poimimassa.

Kyitä piti toki varoa. Niitä nähtiinkin aina joskus, mutta harvoin ne ihmisasumusten lähelle tulivat.

Aurinko ei haitannut. Joskus suven alkupäivinä saattoi palaa, jos oli liian kauan paisteessa. Ihoa oli mukava kuoria, kun sen päällimmäinen kerros irtoili isoina kappaleina.

Aurinkoa ei varsinaisesti otettu, sitä saatiin kun oltiin naurista harventamassa tai porkkanapenkkejä kitkemässä tai heinäpellolla periä haravoimassa.

Elämä oli yksinkertaista. Ruokaa saatiin lehmästä, siasta, maasta ja metsästä. Mitä ei saatu, haettiin kylän kaupasta muutaman kilometrin päästä. Jos ei sieltä tarvittavaa löytynyt, kauppias tilasi eikä selittänyt mitään valikoimasta ja mitä siihen kuuluu, mitä ei.

Radiosta kuunneltiin lauantaintoivottuja ja Pekka Lipposen seikkailuja. Kerran päästiin jopa elokuviin, kun nuorisoseurantalolla näytettiin Rykmentin murheenkryynin poikaa.

Ensimmäisen jugurtin sain maistaakseni vasta 19-vuotiaana. Sitä ennen oli vain viiliä. Viilinsiementä oli vatkattu vähän ja laitettu lusikallinen viilipunkin (!) pohjalle. Sen päälle oli kaadettu tuoretta maitoa. Aamulla viilin päällä oli pehmeä samettinen kerros, joka maistui hyvältä. Se piti ensin syödä, vasta sitten saattoi sekoittaa viiliin talkkunaa, tietenkin Taivalkosken myllyssä tehtyä.

Nyt pitää varoa ihan kaikkea:  hiilareita tai rasvaa, uv-säteilyä, punkkeja ja ekinokokkeja. Kalaa pitää syödä, mutta vaihdellen, koska niissä on jos jotakin myrkkyä tai säteilyä. Kohtuus pitäisi kaikessa olla, mutta ihmisiltä alkaa jo hämärtyä tieto siitä, mikä on kohtuullista.

Äidilläni oli karski tapa suhtautua median pelotteluihin: “Jos tuankin uskoos, tulis ruikulle!” Tämän perään voin sitten siteerata isääni, joka sanoi painokkaasti: “Niin son!”

edit 23.7.2011

Norjan eilisen tragedian jälkeen lisään vielä, että “kaukana oli kavala maailma”.

Sähkökatkon (3 tuntia) aikana oli keksittävä jotain hommaa, mikä sujuisi ilman sähköä. Kävin läpi työhuoneeni kaappeja.

Kumma kyllä tila ei paljonkaan lisääntynyt, vaikka poisheitettävää paperia kertyi kaksi isoa pahvilaatikollista. Yritin jotenkin järkeistää tilankäyttöä, mutta eipä se tainnut juuri parantua.

Jossain vaiheessa lattialla oli useita kasoja: paperinkeräykseen, saunan pesään, sekaroskiin ja muistomatkalaukkuun.

Muistomatkalaukku alkaa jo pullistella. Sinne olen siirtänyt sellaiset lehdet, paperit, lasten piirrokset yms., joilla on tunnearvoa. Jonain sadepäivänä voisin käydä laukun läpi hartaasti lukien. Tänään ei ollut se päivä.

Lueskelin kuitenkin kouluni vuosikertomusta yo-vuodeltani. Siihen aikaan vuosikertomuksessa julkaistiin ylioppilaskokeen arvosanatkin puhumattakaan syntymäajoista. Taitaa nyt olla lainvastaista.

Sähkökatko on nyt ohi, ja voin hyvällä omallatunnolla käyttää aikaa tietokoneella. Siksi tämäkin kirjoitus.

SuSuPetal haastoi kertomaan kymmenennestä blogikirjoituksesta. Olen vanhat kirjoitukset poistanut jo netistä, mutta onneksi en sentään vielä ole niitä kadottanut. Tietokoneeni kyllä hajosi pari viikkoa sitten, mutta olin tallentanut kaikki tärkeät kirjoitukseni ulkoiseen muistiin. Olin myös printannut ne Töyhtöhyypän luettavaksi siisteihin kansioihin.

Ensimmäistä blogiani kirjoitin vain muutaman kuukauden. Silloin en vielä ollut Obeesia. Olin  pätkätöissä paikallislehdessä, väsynyt ja hirveän huolissani. Blogini oli silloin itseterapiaa vielä enemmän kuin nyt.

26.4.2005

Päivät tulevat ja menevät

Lopultakin rauha maassa. Tyttären perhe oli täällä viikon. Vauvat ovat kyllä suloisia, mutta…Väsyin valtavasti. Yritin tehdä töitä samalla ja taisin olla jo silloin vähän kipeäkin. Joka tapauksessa kun olin vienyt vieraat kotiinsa, tuntui, etten jaksa ajaa takaisin kotiin. Pysähtelin huoltoasemille ja voin tosi huonosti.

Olin sairaana loppuviikon, mutta kävin silti keikoilla, kun ne kerran oli sovittu. Viikonloppuna jouduin laistamaan yhden keikan, koska olin siinä kunnossa, että en voinut poistua kotoa.

Sitten yhtäkkiä maanantaiaamuna olo oli ihan kirkas. Jos ei ota huomioon rästiinjääneiden töiden määrää, oli olo suorastaan auvoinen.

Kuinka paljon ihmisen pitää jaksaa? Pankkiaikoina en juuri koskaan työskennellyt sairaana. Aina oli niitä, jotka pystyivät sijaistamaan tarvittaessa. Pienessä työpaikassa se ei ole mahdollista.

—–

Näin kirjoitti  työn raskaan raataja kuusi vuotta sitten. Sen jälkeen elämä helpottui. Määräaikainen työ päättyi syksyllä, tytär lapsineen muutti lähemmäksi, sairaudet hoidettiin. Elämä tasoittui.

Paras lahja on sellainen, josta heti muistaa, keneltä sen sai.

Kun palellessani kiedon ylleni mansikkaisen torkkupeiton, muistan, että tämän sain ystävältäni Marjatalta. I.K.Inhan suomalaisia kuvia katsellessani muistan työtoverit ja nelikymppispäiväni, kun puhelin soi ja minut käskettiin johtajan luo välittömästi. Menin tietenkin sydän pamppaillen - minkähän mokan nyt olin tehnyt - ja siellä odotti lauma työkavereita onnitteluvuoroaan.

Oudointa on, että joka aamu pukeutuessani muistan Anitaa.

Sinä syksynä asuimme Vaasassa. Anita asui samassa talossa kerrosta alempana. Hän oli samanikäinen kuin minä, ja ihailin häntä kovasti. Hän kaunis, hillitty ja niin kaupunkilainen. Kävimme kerran kaksin saunomassa. Sekin oli minulle uutta, sillä kotikotona olin saunonut vain perheeni kanssa.

Anita opetti minulle paremman tavan pukea rintaliivit, niin ettei tarvitse kiinnittää hakasia hankalasti selän puolelta.

Niinpä joka aamu muistan Anitaa. En ole sen syksyn jälkeen tavannut häntä enkä kuullut hänestä mitään.

Syksy Vaasassa ei muuten ollut minulle kovin onnellinen. Koulu meni huonosti ja sairastelin melkein kokonaisen kuukauden. Eräänä iltana äiti sanoi, että mitäs jos lähdettäisiin takaisin kotiin. Seuraavana aamuna äiti soitti muuttoauton ja niin muutimme takaisin. Menin entiseen kouluuni enkä sairastellut enää.

Ikääntyvien hammashoito puhuttaa. Sekin vielä! Harmaat pantterit tukkivat  hammaslääkärien vastaanototkin. Tähän asti ei ole ollut hampaita hoidettaviksi, kun vanhoilla on ollut tekohampaat.

Hammashoito kouluissa alkoi kuulemma 1956. Saattoi alkaa, mutta vain osalle koululaisista. Oppikoululaisten hampaita hoidettiin, jos vanhemmat huolehtivat ja maksoivat hammaslääkärikäynnit.

En kyllä muista, että kansakoulun alaluokillakaan olisi puhuttu hampaiden säännöllisen harjauksen tärkeydestä. Lääkäri kyllä katsoi suuhun ja kehui hampaitani. Kysyi, että mistä se tällainen tyttö on kotoisin, jolla on näin hyvät hampaat. Kerroin, että kyllä minä ihan täältä olen, mutta isäni on Helsingistä. Sille on sitten kotona naurettu monta vuotta!

Kansakoulussa jouduin pari kertaa käymään kouluhammaslääkärillä. Toinen leperteli ja toinen oli karu - kita auki, kita kiinni -tyyppiä. Oppikoulun kolmannella luokalla poskihammasta särki. Isä tilasi ajan omalle hammaslääkärilleen, joka kiskoi  hampaan pois!  Seuraavan kerran menin hammaslääkäriin vasta opiskeluaikana Helsingissä.  Ja sen huomasi - reikiä koko hammastarha täynnä.

Hampaiden saanti  rippilahjaksi ei muuten ole mikään vitsi. Monet luokkatovereistani saivat hampaat noin 15-vuotiaina. Monet ihan esteettisistä syistäkin: jos hampaat olivat vinksin vonksin, ei niitä oiottu - ehkä ei osattukaan -, vaan kiskottiin pois ja teetettiin parempi rivi tilalle.

Muutama vuosi sitten kaipailin blogissani opettajia, jotka ovat vaikuttaneet eniten kehitykseeni. Toinen oli alakansakoulussa  minua opettanut Julia ja toinen oppikoulun ensimmäisellä suomen kieltä opettanut Lilli.

Nettimaailman ihmeellisyyksiin kuuluu, että sain pian vastaukset. Julian poika otti yhteyttä ja kertoi, että “äidin silmät ovat jo sammuneet”. Sain tietää myös Julian vaiheista sen jälkeen, kun hän lähti koulustamme.

Lillistä sain tietoa kahdeltakin taholta. Lilli oli elossa, hyvissä voimissa. Mietin pitkään, ottaisinko yhteyttä. Päädyin kuitenkin passiivisuuteen. Ujous valtasi. Tuskin hän enää muistaisikaan minua, koska oli opettanut niin monia koululuokkia uransa aikana.

Tammikuun lopussa huomasin lehdessä risti-ilmoituksen: Lilliäkään ei enää ole. Otin  ilmoituksen talteen. Teksti kuvaa juuri sitä Lilliä, jonka minä tunsin.

“Me lähdemme elämästä
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki mitä olemme ajatelleet,
sanoneet ja olleet, jää elämään
ja valaisee toisten teitä.
Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.”
(Martti Lindqvist)

Viime aikoina on kerrottu, kuinka jotkut ovat saaneet potkut töistä, koska ovat Facebookissa haukkuneet työpaikkaansa.

Osattiin sitä ennenkin. Menneisyydestäni kumpuaa epämiellyttävä muisto, josta nyt varmaan pääsen eroon, kun kirjoitan sen tänne. Siis terapiakirjoitus tulossa.

Noin kuusitoistavuotiaana hain sahalle kesätöihin. Olin ollut siellä muutaman viikon edellisenä kesänä ja sitä ennen parina kesänä turvenevalla. Sahalla oli monipuolisempaa työtä, ehkä se oli paremmin palkattuakin, en muista.

Menin työnjohtajan puheille töitä kysymään. Tämä tuijotti minua ilkeästi ja sanoi, että sinulle ei ole täällä töitä!  Menin sahan johtajalle ihmettelemään. Johtaja ei puuttunut asiaan, vaan sanoi, että työnjohtaja ottaa työhön keitä haluaa. Kävin vielä kysymässä työnjohtajalta syytä. Olin kuulemma kehuskellut kylällä, että sahalla pääsee helpolla  ja palkka juoksee.

Ihmeteltyäni ja itkeskeltyäni laittauduin kiltisti turvenevalle.

Vuosia myöhemmin kyseisen työnjohtajan vaimo oli kertonut äidilleni, mistä oli kysymys. Eräs naapuri, koulukaverini äiti, oli juorunnut työnjohtajalle. Nainen oli kuunnellut, kun olin jutellut kaverilleni kesätöistä ja kokemuksistani sahatyöstä verrattuna turvetöihin. Työ sahalla olikin mielestäni hauskempaa ja helpompaa kuin turpeiden kääntely. Jotkut tytöt saivat sahalla olla ylösottajina, johon työhön minäkin olin pari kertaa päässyt. Siinä työssä kirjattiin lomakkeille lautoja ja lankkuja sen mukaan, mitä miehet huutelivat. Useimmiten minä tosin niputin lautoja tai loin kutteripurua.

En vieläkään käsitä, miten mielipiteeni sahan töiden paremmuudesta saattoi vaikuttaa sillä tavalla. Toisaalta en voi tietää, mitä kaverini äiti oli työnjohtajalle sanonut ja mitä sanoja suuhuni laittanut. Äiti arveli, että pahojen puheiden syy oli inhimillinen: kateus.

Facebook-vuodot työnantajille johtuvat ilmeisesti nekin silkasta kateudesta tai ilkeydestä. FB-printti voi vaikuttaa tehokkaammin kuin pelkät juorut. Onhan siinä mustaa valkoisella!

Netti on oivallinen väline niin hyvässä kuin pahassa.