Hellällä palavalla sydämellä

Tämän päivän Aamulehdessä toimittaja Tuulia Matilainen kirjoittaa solastalgiasta. Termi on yhdistelmä latinan sanasta solacium ‘mukava’ ja kreikan sanasta algia ‘tuska’.

Solastalgialla tarkoitetaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa maiseman menetystä sekä koti-ikävää, joka aiheutuu tuttujen kasvien ja eläinten häviämisestä. Matilainen sanoo, että vastentahtoinen luopuminen tutusta ympäristöstä vie mielen sekasortoon. Suru voi muistuttaa jopa läheisen menetystä.

Tunnistan ilmiön. Surin pitkään lähimetsän avohakkuuta. Siinä menivät tutut polkuni ja sienipaikkani. Parin vuoden kuluttua tilanne hieman helpotti, kun hakkuualue roihahti horsmasta punaiseksi ja mustikkamaiden tilalle tuli satoisa vatukko.

Elämän evakkona en ole varsin vastentahtoisesti siirtynyt kotikonnuilta pois: innoissani lähdin Pohjanmaalta etelän valkovuokko- ja näsiälehtoihin. Kaupunki ei ole koskaan viehättänyt asuinpaikkana, mutta sielläkin voi käydä ihailemassa puistoja.

Viime aikoina olen unissani vaeltanut lapsuuden leikkipaikoilla. Unet ovat saaneet minut kaipaamaan menneitä maisemia: leikkikiviä, heinälatoja, jokirantaa, kissankäpäläpaikkaa ja kylän ainoata kalliota.

Kymmenisen vuotta sitten tein retken menneisyyteen. Yritin mennä pieneen kielosaareen, mutta en enää sinne päässyt.

Ensimmäinen koulutieni kulki joen ja puron muodostaman ison saaren poikki. Matkalla oli kaksi siltaa: Myllysilta ja Isosilta. Mylly oli hävitetty jo kauan sitten, ja puron poikki vei ohut lankku. Arvelin, ettei se kestäisi. Kiersin autolla toiselle puolelle ja totesin, että isosilta oli purettu kokonaan.

Olisin ehkä päässyt kiviä myöten saareen, sillä ennen - ainakin keväisin - melko vuolas joki oli kuivunut ohueksi luruksi, joka kierteli kivikossa parhaansa mukaan. Joen kuivatti ylemmäksi kaivettu uusi tekojoki, joka tehtiin aikoinaan tulvasuojelun takia. Myöhemmin koko systeemi osoittautui virheinvestoinniksi. Paitsi jokea seudulle oli synnytetty tekoallas, joka ainakin alkuvaiheissaan näytti ihan omituiselta kelluvine mättäineen ja vedestä nousevine mäntyineen.

Puron rannat olivat kasvaneet umpeen. Vanha tervahauta, jonka päältä laskettelimme puron jäälle oli kutistunut omituisen pieneksi kumpareeksi. Tutkimatta jäi, vieläkö siellä kasvaa kissankäpäliä, valkeita ja punaisia.

En lopulta halunnutkaan kielosaareen, vaan lähdin etsimään sitä niittyä, jonka laidalla oli Moonin Kreetan tuvan rauniot, iso kataja ja sen juurella mansikkapaikka. Kuivuneesta katajasta ymmärsin olevani oikeassa paikassa, mutta niitty oli kasvanut umpeen eikä mansikoista ollut lehteäkään jäljellä.

Ehkä se kallio on vielä entisensä. Sitä menen katsomaan ensi suvena.

- Suru on mennyt syrämeeni eikä se sieltä lähre. Sen surun nimi on solastalgia - maiseman ikävä.

Ajattelen kauhulla sitä päivää, jolloin minun on muutettava täältä korvesta kaupunkiin, johonkin senioriasuntoon tai kerrassaan vanhainkotiin. Viimeiset kolmekymmentä vuotta minulla on ollut oma maisema, johon olen kiintynyt. Tunnen tämän järvenrantaan laskevan rinnetontin jokaisen näsiän, kuusaman ja seljan. Olen kiintynyt sammaltuneisiin kiviin ja rannan tervaleppiin ja sinivuokkopaikkaan ihan alhaalla rannassa sekä järven toisella puolella kohoavaan metsäiseen vuoreen.

Ehkä siksikin minun on kuvattava joka ruoho, korsi ja kivi, että muistaisin, kun en enää saa nähdä.

- Puhelin, minunhan piti soittaa Mattilan myllylle, huomaa kansakoulunopettaja-palopäällikkö Agapetuksen näytelmässä Palokunnan juhlat.

Opettajaa kutsutaan yhtenään puhelimeen, koska hän on niin monessa mukana. Näytelmässä harjoitellaan kappaletta palokunnan juhliin. Ohjaaja menettää lopulta hermonsa, kun harjoituksista ei tahdo tulla mitään ja dead line lähestyy uhkaavasti. Lopulta hän ruuvaa puhelimen luurin irti ja piilottaa sen taskuunsa. (Sitä en kyllä ymmärrä, miten se soittoja estää, mutta ilkityö toimii, ketään ei kutsuta puhelimeen.)

Kännykkäaikana ollaan yhdessä kaikkien kanssa kaikkialla ja koko ajan. Ihmiset ovat kuin näytelmän opettaja: puheluja tulee ja menee. Onneksi nykyään ymmärretään sentään sulkea vehje tärkeimmissä tilaisuuksissa.

Mitä meillä oli ennen kännykkää?

Kun olin pieni, kylässä oli vain yksi puhelin. Puhelin oli ruskea laatikko naapurin kamarin seinässä. Naapuriin mentiin soittamaan vain, jos oli oikein tärkeää asiaa jonnekin. Olin kerran isän mukana, kun isä puhui puhelimeen. Isän repliikkien välillä puhelimesta kuului kummallista ääntä. Kuvittelin, että se on puhelimen sisällä oleva oikein pieni keskusneiti.

Sitten naapurin isä myi puhelimensa ja osakkeensa meidän isälle. Äiti muisti muistuttaa tästä tyhmästä kaupasta vuosikausia. Veljeni olisi saanut puhelinkoneita halvalla työpaikaltaan, koska maakunnan toisella laidalla puhelinverkkoa muutettiin automaattiseksi ja vanhoja puhelimia jäi pilvin pimein pois käytöstä.

Meidänkin kylä automatisoitiin, mutta olin jo silloin lähtenyt opiskelemaan. Jos oli asiaa kotiin, soitin puhelinkopista. Kun huonetoverini äiti osti tyttärelleen puhelimen, saattoi  kotiväkikin ottaa yhteyttä minuun päin.

Onnistuin vuonna 1997 pääsemään johdon kurssille. Kaikilla muilla osallistujilla oli jo kännykkä, minulla ei. Minun työpaikassani matkapuhelin oli vain johtajalla ja apulaisjohtajalla, pikkupomot saivat pärjätä ilman. Johdon koulutus alkoi erämaahotellissa eräänä myrskyisenä päivänä. Kun liukastelin peilikirkkaalla tiellä myrskyssä kotiin, tajusin mitä minulta puuttui. Seuraavana päivänä menin ostamaan Ringon. Se oli yksinkertaisin ja halvin matkapuhelin siihen aikaan.

Työpaikallakin yhtäkkiä todettiin, että kännyköistä voisi olla hyötyä myös alipäälliköille. Minulla oli kaksi kännyä. Koska sain käyttää työpuhelinta myös omiin puheluihini, annoin Ringoni Töyhtöhyypälle, vaikka hän vastustelikin. Ei kuulemma tarvinnut.

Sillä tavoin pääsin mukaan teknologian riemuun. Viimeksi ostin pari vuotta sitten monitoimilaitteen, jota voi käyttää puhelimena, kamerana, radiona, gps-laitteena, nettiselailuun, musiikin kuunteluun ja ties mihin vielä. Käyttöohje on niin paksu, etten ole vieläkään opiskellut sitä kokonaan. Kameran takia sen ostin.

Kännykkä ja sen sukuiset laitteet ovat erinomainen keksintö. Kännykkä on kuin tuli, hyvä renki mutta huono isäntä. Nykyään Agapetuksen opettaja-palopäällikkö puhuisi harjoituksissa koko ajan kännykkäänsä. Eikä ainoastaan hän, vaan kaikki muutkin. Kirjakauppias Kääpälä tekisi plaritilauksen suoraan harjoituksista, kunnankamreerilla olisi koko ajan asiaa sairaalaan, jossa hänen vaimonsa on synnyttämässä. Pöydällä istuvat nuoret naiset tekstailisivat yhtenään, ja kauppias Hoitonen ottaisi vastaan kalkki- ja apulantatilauksia. Ohjaaja Urmasto olisi jo repinyt kaikki hiuksensa.

On kännykässä yksi todella huono puoli. Tai oikeastaan se  ei ole kännykän vaan nuorison vika. Jos minä soitan heille, eivätkä he vastaa, huolestun. Huolestun yhä enemmän, kun he eivät heti soita takaisin, vaikka ovat ihan varmasti nähneet että minä olen yrittänyt tavoittaa.

Keväällä 1987 toimme kotiin tuliterän valkean kaunottaren (Mazda 626), joka ikuistettiin perhealbumiin arvoisessaan seurassa valkovuokkoja kasvavan koivikon reunalla.

Kymmenvuotias Tilkkituikku oli innoissaan uudesta autosta ja kehoitti pitämään siitä hyvää huolta, koska hän ottaisi sen omaan käyttöönsä heti, kun saisi ajokortin.

Pitkät työmatkat kuluivat miellyttävästi. Sinä kesänä kilometrejä kertyi matkamittariin myös jokaviikkoisilla raskailla sairaalareissuilla parinsadan kilometrin päähän. Ne matkat loppuivat syksyllä Mumman kuolemaan.

Sadan kilometrin päivittäiset työmatkat saivat uutta sävyä, kun perusteellinen remontti tieosuudella alkoi. Isot ja pienet kivet raatelivat pohjaa, ja vastaantulevien autojen pyöristä singahteli kiviä niin että pelti kolisi. Kesäasukkaat valittivat, kun joutuivat ajelemaan kiertoteitä viikonloppukeikoille mökeilleen. Meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja, jos aioimme käydä töissä. Kaikessa kurjuudessa olimme onnellisia, että tie vihdoin parani.

Jossain vaiheessa valkean kaunottaren asema ykkösautona loppui, ja se siirtyi alempaan kastiin.

Sitten Tilkkituikku ja Näkkylämäki menivät yhtaikaa autokouluun. Kortit saatiin ja piti päästä autoilemaan.
Heti alussa Näkkylämäki runttasi autoa liukkaalla tiellä molemmista päistä. Vauhti oli onneksi niin vähäinen, että tienmutkan kallioon törmäämisestä selvittiin säikähdyksellä. Pahemminkin olisi voinut käydä. Jo samalla viikolla Tilkkituikku täydensi muotoilua liukumalla koulun pihalla opettajan auton etukulmaan.

Oiottiin ja paikattiin. Tilkkituikku päätti kaverinsa kanssa maalata ruostetta kukkivan auton edustavammaksi. Työ onnistui muuten, mutta valittu maali ei ollut kovin laadukasta ja hilsehti pikku hiljaa pois. Auto oli syksyllä pitkään lepän alla. Kun auton päältä harjattiin lehdet pois, nähtiin luonnon taideteos: vihrein lehdin kuvioitu auton katto.

Katsastuksesta auto meni läpi aina korjausten jälkeen. Eräänä vuonna autoa ei hyväksytty kahden alaosastaan ruostuneen oven takia.

Ei hätää. Tilkkituikku oli niin kiintynyt Mazdaan, että oli hankkinut itselleen samanmerkkisen ja lähes samanikäisen auton ja vielä varaosiksi vajaamme kolmannen, josta saatiin kauniin kullanväriset ovet toiselle sivulle.

Siinä vaiheessa kieltäydyin lopullisesti ajamasta kakkosautoa. En kestänyt kultaisin ovin varustettua valkoisenharmaanvihreän kukertavaa ja hilsehtivää kärryä, josta kuului ajaessa omituisia ääniä! Töyhtöhyyppä sen sijaan ymmärsi Mazda-paran ongelmia - naksuvista nivelistä kun oli omiakin kokemuksia.
Yllättäen myös Näkkylämäen mielestä ainoa oikea auto oli meidän 17-vuotias kaunokaisemme.
– Iskän auto on jotenkin autompi, hän sanoi koeajettuaan uutta autoani (sekin muuten oli Mazda).

Syksyllä 2004 ympyrä kiertyi umpeen. Taas teimme sairaalareissuja Pohjanmaalle, nyt Paapan takia, mutta ei enää valkealla kaunottarella.

Valkea Mazda-vanhus tuomittiin romutettavaksi, mutta ei kokonaan. Tilkkituikun kaveri suoritti sydämensiirron. Joku onnellinen kumitassu sai meidän Mazdan hyvän sydämen.

Vaikka olen monesti  leuhkinut syntyneeni navetassa, se ei ihan pidä paikkaansa. Syntymämökistäni tehtiin myöhemmin navetta, sitten kun isä sai rakennetuksi uuden talon. Kotona vain usein lueteltiin, että Isosisko syntyi Paapan kotona, Leijonamieli Lappeenrannassa, Velipoika Sannan tuvalla ja Obeesia navetassa.

Isä kertoi, että hän sai  lähikylästä Mantan pienen saunan, johon perhe aluksi muutti. Myöhemmin isä sai äidinisän kotimökistä kolme hirsiseinää, jotka hän liitti saunan yhteyteen.  

Mökissä oli siis se pieni sauna ja sen kylkeen liitettynä kolme hirsiseinää.  Katto rakennettiin vähän korkeammalle, niin että muodostui eräänlainen vintti. Saunan eteen rakennettiin vielä pieni porstua, josta oli käynti  myös asuinhuoneeseen.  Vintille isä rakensi kömmän varastoksi ja kesähuoneeksi isommille lapsille.

Lehmäkin oli ja lampaita. Ne olivat kuulemma pikkuruisessa karjasuojassa. Sitä en muista.

Syntymäkotini oli köyhä, mutta se ei kuulemma haitannut muita kuin ulkopuolisia, jotka kävivät taivastelemassa nelilapsisen perheen hygieenisiä oloja. Äiti sanoi aina, että “meillä ei ollut kuin kolme märkää lasta, kun tulimme tänne”. Neljäs märkä lapsi syntyi vasta omalla maalla.

Tärkeintä oli, että oli päästy omalle maalle. Ennen  maan ostoa perheeni oli asunut toisten nurkissa ja vain haaveillut omista oloista. Äiti oli nähnyt unenkin, jossa hän hän katseli omaa maata ja siellä laiduntavia kahta punaista lehmää.  Sekin toteutui aikanaan, vaikka aluksi lehmät olivat ayrshire-rotua.

Maa oli ostettu äidin sedältä, joka oli lähtenyt Amerikkaan siirtolaiseksi. Luulen, että tuon kahden hehtaarin ostoa auttoi jokin sotien jälkeinen maanhankintalaki.

En muista aikaa, jolloin asuimme vanhassa mökissä, mutta sauna palveli myöhemminkin saunana, ja mökistä oli tehty navetta. Rakennusta oli jatkettu molemmista päistä: toisessa päässä oli puulato ja toisessa heinälato. Navetan oviaukko oli puhkaistu toiselle seinälle, niin että saunan eteisestä ei enää päässyt navettaan.

Kuvassa Pikku-Obeesia Isonsiskon ja Velipojan kanssa. Taustalla näkyy kodin ikkuna. Lato näyttää jo tuolloin rakennetun mökin kylkeen.

Sauna oli musta. Kiuas oli ovensuussa oikealla, peräseinällä pieni ikkuna ja räppänä sekä pesupöytä. Vasemmalla seinällä olivat pitkät lauteet ja oikealla lyhyt laude.

Muistan kuinka minua pestiin harmaassa metallisessa punkassa ikkunan edessä. Sitten päälleni huitaistiin punaruudullinen roiti (muistin tuonkin sanan!) ja kannettiin pihan yli tupaan.

Uusi hirsisauna pystytettiin vasta paljon myöhemmin, eikä se koskaan mielestäni vastannut löylyiltään sitä vanhaa mustaa.

Ensimmäistä lehmää en muista, vaikka sillä on merkittävä osa elämässäni. Isä oli saanut lehmän kasvatuskodistaan, sen jälkeen kun Kaisa-piika oli huomauttanut asiasta isän kasvatusvanhemmille. Hän oli sanonut, että piiallekin annetaan lehmä kymmenen vuoden palveluksesta. Isä oli toki tehnyt töitä maalaistalossa eikä vain ollut täysihoidossa.

Sen lehmän nimi oli Ilo. Ilo sohaisi sarvellaan äitiä silmään, kun hän odotti minua.  Äidillä oli ollut keskenmeno pari vuotta ennen minua, ja myös minun jälkeeni odotettu vauva meni kesken. Äiti arveli, että minä selvisin täysaikaiseksi, koska hänen oli oltava  silmänsä takia levossa kriittisimmän ajan yli.

Olin oikein hyvin hengissä, syntymäpaino oli melkein viisi kiloa.

Olen hämmästellyt, miten kuusihenkinen perhe saattoi elää niin ahtaasti. Toisaalta eihän heillä ollut sellaista määrää tavaraa kuin nykyaikana katsotaan tarpeelliseksi.  Heillä oli hella, senkki, heteka ja kerrossänky, pöytä ja tuolit, tuskin muuta. 

Ne kolme seinää olivat peräisin mökistä, jossa oli ollut kaksi huonetta. Toinen, neliseinäinen oli jäänyt alkuperäiselle paikalleen pajaksi. Niiden seinien sisällä oli varttunut isoisäni veljineen. Kirkonkirjojen mukaan Rannan mummalla oli yhdeksän poikaa, syntyneet vuosina 1862 - 1883. Näistä seitsemän varttui aikuiseksi siinä mökissä. Silloin vasta ahdasta oli.

Muisti on omituinen. Nyt se heittelee minulle välähdyksiä hyvin varhaisista ajoistani. Olen tätä ennen ajoittanut varhaisimman muistoni viiteen ikävuoteeni: silloin opin samana vuonna lukemaan, uimaan ja ajamaan pyörällä.

Viime aikoina on tullut vieläkin varhaisempia muistikuvia. Muistan ajan, jolloin kotikotini kamarissa ei voinut vielä asua. Siellä oli lattia auki ja palkkien välissä olkia. Asuimme koko perhe yhdessä huoneessa, tuvassa. Muistan Matti-enon ja hänen piipputupakkansa tuoksun.

Siskoni kertoi, että olen ollut niihin aikoihin alle kolmivuotias. Olen syntynyt hyvin pienessä yksihuoneisessa mökissä, josta myöhemmin tehtiin navetta. Sitten isä rakensi meille uuden talon. Isä on kertonut, että en osannut vielä puhua niihin aikoihin, kun hän rakensi taloa. Olin juossut isän luo ja huutanut: “Iti, iti”. Kun isä oli vastannut, olin kiihkeästi selittänyt jotain käsittämätöntä.

Sitä en muista, mutta nuo oljet lattialla muistan ja kiellon, että kamariin ei saa mennä.

Enkä tietenkään muista sitä, kuinka minut vietiin kymmenen päivän ikäisenä kasteelle taloon, jossa oli minua pari viikkoa vanhempi tyttö. Kun aloitin koulun, luokallani oli eräs Ritva, samassa kupissa kastettu, kuten äitini kertoi.

Kastepäivänä oli ollut kova pakkanen. Minut oli kääritty vilttiin ja laitettu pärekoppaan ja koppa potkukelkkaan. Tätini ja hänen miehensä olivat kummeinani, isä ja siskokin kai mukana, mutta äiti oli jäänyt kotiin.

Aika pieni on minun täytynyt olla myös silloin, kun ahtauduin vanhaan vauvanpaitaan. Tai sitten sisko oli kansanopistossa tehnyt tavallista kookkaamman vaatteen. Muistan sen, että paita oli tosi tiukka hihoista eikä se mennyt kiinni ollenkaan. Ilman apua en sitä kyennyt riisumaan.

Vauvailu oli mukavaa. Löysin vintiltä lastenvaunujen kuomun, jonka alle menin makaamaan tutti suussa.  Olin saanut nuoremman serkkuni Seijan varatutin, kun hän kävi äitinsä kanssa kyläilemässä.  Sen jälkeen imeskelin tuttia viisivuotiaaksi asti, vaikka olin välillä jo tutin unohtanut.

Sitten on hämäriä muistoja siitä, kun veljeni sai haavan päähänsä. Äiti piti häntä pihalla pesuvadin päällä, ja se vati oli täynnä verta. Velipoika kertoi, että ei se niin ollut: kirveen terä oli irronnut ja hamarapuoli oli kopsahtanut häntä päähän. Haava tuli, mutta ei vadillista verta: vesi vain värjäytyi punaiseksi.

On muitakin muistoja, ikäviä ja hävettäviäkin, mutta niistä ei tee mieli kertoa. Muutaman pimeässä komerossa istumisenkin muistan, kai olin tehnyt jotain pahaa.

Kerran joulun alla ajattelin mennä kuolemalle (kuten äitikin aina uhkaili). Muutin kuitenkin mieleni, koska olin toivonut joulupukilta nukkea, joka osaa sulkea silmänsä ja pissiä. Päätin odottaa joulun  yli.  Sain nuken; sen nimeksi tuli Unelma. Se oli niin ihana, että kuolema-ajatukset unohtuivat sen tien.

Löytyi. Tämä on se kahvikuppi, jota olen etsinyt iän kaiken.

Kun olin ihan pieni, hypin ruutua kotini pihalla. Leikkiin tarvittiin joku palikka tai muu, jota heitettiin ruutuun. Minä sain vihoviimeisen palasen tällaisesta kahvikupista. Se oli niin kaunis, sinikukkainen. Piilotin sen leikkien välillä visusti johonkin kivijalan rakoon.

Löysin sinikukat  Posiolta, Anu Pentikin kahvikuppimuseosta.

Ajan hiljalleen ruumisauton perässä perjantai-illan ruuhkassa. Kokemus on uusi:  en tiedä, miten selviydyn  liikennevaloissa. Mitä jos edellä ajava ehtii risteyksen yli  ja minä en.

Isä on mennyt äidin saattajaksi viimeiselle matkalle sairaalasta kirkonmäelle. Toinen veljeni perheineen seuraa takanani.

Lapset ovat takapenkillä, ja Leijonamieli istuu vieressäni. Hän laulaa kauniilla äänellään:” jok’ on kaislikossa kierrellyt eikä emoa löytää voi…”

Olemme jännittäneet tätä matkaa: miten Leijonamieli kestää - äidin poika. Sairaalan kappelissa jäähyväistilaisuus meni hyvin. Mutta miten selviydyn, jos hän saa jonkin kohtauksen autossa.

Mitään kohtausta ei tule. Veli laulelee hiljakseen samaa säettä koko matkan. Silmäni ovat sumentuneet, en tahdo nähdä liikennettä. Seuraan vain edellä kulkevan auton takavaloja.

Äitini unohti vähitellen meidät - jopa isänkin. Kaikki muut mutta ei Leijonamieltä. Kun kävin sairaalassa, hän hätäili, onko veli saanut ruokaa. Kerroin, että veljellä on kaikki hyvin. Hän on saanut ruokaa eikä hänellä ole mitään hätää.  Hetken päästä äiti hätääntyi uudestaan: onko Leijonamieli saanut ruokaa!

Risti kantoi - kruunu oli jo pudonnut.

Ambulanssi lähtee pihasta pillit ujeltaen. Leijonamieli tärisee ja on ihan sekaisin. Se pelkää, että äiti viedään nyt kuolemalle, niin kuin äiti on meille monta kertaa uhannut.
- Siinä autossa oli risti, veli toistelee eikä tahdo millään uskoa selityksiäni. Olen yksitoistavuotias, juuri päässyt läpi oppikoulun pääsykokeista. Kehitysvammainen veljeni on minua kymmenen vuotta vanhempi.

Me jäimme kahden kotiin, koska isä lähti mukaan sairaalaan. Minä kyllä tiedän, ettei äiti  ainakaan vielä kuollut ole. Ymmärrän senkin, että sairaalaan oli pakko lähteä, vaikka kunnanlääkäri aikoi ensin puhkaista valtavan paiseen meillä kotona. Vaikka olen itsekin peloissani, jankutan koko iltapäivän järkyttyneelle veljelleni.
- Kyllä se pian paranee ja tulee kotiin. Ei se mennyt kuolemalle! Se oli ambulanssi eikä ruumisauto!

Isä tulee kotiin vasta illalla. Hän saa veljen ymmärtämään, että äiti on hengissä. Paise on puhkaistu sairaalassa, ja käy ilmi, että se onkin kuolio. Sairaalassa todetaan, että äidillä on sokeritauti. Äiti ei pääse kotiin kahdeksaan viikkoon. 

Isän matkojen ajaksi meille tulee suvun naisia hoitamaan huushollia. Koska osaan jo lypsää, saan hoitaa oman lehmäni. Kesä on kuuma, mutta en juuri jouda uimaan, kun aina navettatöiden jälkeen lähden junalla kaupunkiin äitiä katsomaan. Isä antaa sen verran rahaa, että saan edestakaisen junalipun lisäksi ostaa jäätelön.  Veli ei pääse mukaan, koska sairaala voisi järkyttää sitä entisestään.

Äiti on piristynyt ja esittelee minulle ammottavaa haavaansa. Tuntuu mahdottomalta, että se paranisi täysin. Se kuitenkin paranee, ja äiti oppii pistämään insuliinia. Lopulta äiti on kotona taas.

Veljeni Leijonamieli ei päästä äitiä silmistään. Hänkin tietää, miten pitää menetellä, jos äiti saa sokin. Vähän väliä hän tarkistaa, että äidillä on sokeripaloja taskussa.  Kun äiti tuupertuu pellon pientareelle, veli juoksee hakemaan kotoa syötävää.

Sen kesän jälkeen en enää usko, että äiti tieten tahtoen lähtee kuolemaan. Sellaista se ei tekisi pojalleen. Meistä muista en ole niin varma.

Uusimmassa Kotiliedessä on artikkeli Pollyanna-syndroomasta eli kiltteydestä. Kiltteys ei ole aina hyväksi, arvellaan ja todistellaan.

Kotona ei voinut olla muuta kuin kiltti. Ainoa jolla oli oikeus valittaa, oli äiti.  Toivoin, että  äiti valittaisi ja kiukuttelisi vähemmän, jos olisin oikein kiltti. Enimmäkseen hän oli kuitenkin vihainen isälleni, ja sille en voinut mitään. Joskus yritin esittää isän näkökulmaa asioihin, mutta silloin hän suuttui ja uhkasi lähteä pois, ottaa Leijonamielen mukaansa  ja jättää minut isälle.  

Leijonamielelle hän ei koskaan ollut vihainen, ei silloinkaan, kun tämä käsitti väärin annetut tehtävät tai sai raivokohtauksia.  Ei tietenkään, kehitysvammainen veljeni oli hänen rakkain lapsensa. - Risti kantaa, hän sanoi.

Minun osani nuorimpana oli olla hänen kruununsa. Olin etevä koulussa, osasin monenlaista, esiinnyin kyläjuhlissa ja vähän kauempanakin ja voitin palkintoja henkisissä kilpailuissa. Esiintyminen alkoi olla vähitellen yhä vastenmielisempää, mutta minun oli pakko lausua runoja, jos johonkin pyydettiin. Äiti pakotti.

Äidille ei voinut sanoa vastaan. Kiltteys oli pienimmän riesan tie. Murrosikä jäi minulta väliin aikanaan: niinpä se tuli aika voimakkaana vähän ennen neljääkymppiä, ja siitä kärsi lähinnä oma perheeni.

Eräs ammattiauttaja kysyi, missä olivat kaksi muuta, jos minä olin kruunu ja Leijonamieli risti. En tiedä, ehkä me olimme vain kaksi ääripäätä. Kehitysvammainen ja laudaturylioppilas.

Sisareni on minua 12 vuotta vanhempi, ja ajan tavan mukaan hän muutti nuorena töihin pääkaupunkiin. Veljenikin meni töihin toiselle paikkakunnalle jo 16-vuotiaana. Sisar osasi pitää etäisyyttä. Riitoja silti saatiin aikaan kirjeitsekin, kun äiti pyrki ohjailemaan häntä. Toinen veljeni oli kyllä äidille mieleinen: kätevä käsistään, nopea   ja aikaansaava. Tullut äitiini, kuten äiti usein huomautti. Minä olin tullut isääni, olin hidas ja epäkäytännöllinen.

Sisareni ja veljeni luulivat varmaan, että pääsin helpolla, kun kävin oppikoulua toisella paikkakunnalla. Ei minua  kouluaikana komennettukaan töihin: koulutehtävät olivat tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Oman osuuteni kodin töistä tein viikonloppuisin ja lomilla. Lauantaina siivosin koko talon. Pesin pyykkiä, kävin kaupassa ja tein töitä puutarhassa. Joskus kun äiti sai sairauskohtauksen, laitoin ruokaa ja lypsin lehmät. Leijonamieli osasi tehdä raskaita hommia: hän pilkkoi puut, kantoi vettä ja heiniä lehmille sekä loi sonnat navetasta. Niihin ei minun tarvinnut puuttua.

Isä teki matkatöitä ja oli osan viikkoa poissa. Kotona ollessaan hän omalla hitaalla tavallaan teki ulkotöitä, joita lehmällisessä taloudessa oli aika lailla.

Minulle on kerrottu, että naimisissa oleva veljeni oli kutsuttu naapurista tekemään meille lauantaisiivousta. Miksen minä silloin tehnyt niitä? En muista, mutta joko olen ollut poissa kotoa tilapäisesti tai sairaana. 
Sitä paitsi epäilen, että äiti oli vain mustasukkainen veljestäni.  Veljen perhe yleensä kävi äkkiä visiitillä kotonani ja meni sitten naapuriin kälyn kotiin. Siellä oli enemmän elämää. 

Ja nyt minulle todistetaan, että liika kiltteys on pahasta. Huomautan, että se oli ainoa vaihtoehto, jos halusi jotenkin selviytyä aikuiseksi asti. Olen ajat sitten arvellut, että tukahdutin kielteiset tunteeni syömällä liikaa. Äiti kyllä kontrolloi sitäkin puolta, mutta ei jaksanut aina olla johdonmukainen.  Sitä paitsi opin varastamaan kaapista ruokaa ja pimitin rahaa omiin tarpeisiini, kun kävin kaupassa.

En usko, että olin poikkeuksellisen kiltti. Sodan jälkeen syntyneet lapset ja nuoret olivat yleensä kilttejä ja velvollisuudentuntoisia. Vanhemmat olivat olleet ja olivat yhä edelleen lujilla. Monen isä oli sodassa synkistynyt ja pelottava. Tiedän vain muutamia ikätovereita, jotka uskalsivat kapinoida kotonaan.

Nyt sitten pitää katua kiltteyttään. Myönnän, että joskin osaan oikein hyvin nykyisin kiukutella, olen työelämässäkin pyrkinyt olemaan mukava ja myönteinen. Olen saanut palautetta nimen omaan positiivisuudestani.

Vanhana saa olla ikävä ihminen. Ryhdyn sellaiseksi välittömästi.

Innostuin minäkin (mm:n yllytyksestä) muistelemaan lapsuuttani. Kymmenen satunnaista muistoa, olkaa hyvä!

1. Pääsiäisaattona veljeni kasasi pellolle risuja ja laudanpätkiä ja sytytti kokon. Sen takia olin koko lauantain kuin tulisilla hiilillä. Päivä kului aivan liian hitaasti. Illalla piti haistella, joko muiden pelloilta tuli savunhajua. Sitten vain veljen kanssa pellolle. Lumi oli osin jo sulanut, ja kengät juuttuivat kynnöspellon rapaan.

2. Pitkäperjantaina ei saanut mennä kylään. Päivä oli tosiaankin pitkä, kun ei voinut oikein mitään tehdä. Pajunkissoja kuitenkin sai hakea ojanreunalta.

3. Äiti teki minulle uuden kevättakin kellanruskeasta tweedistä. Sain myös oikean hatun, keltaisen. Kun siskoni tuli kotiin Helsingistä, hän  toi vielä takin kaulukseen pupukoristeen. Sillä oli liikkuvat silmät.

4. Uuden takin ja hatun sain pukea päälleni ensi kerran, kun menin isän kanssa linja-autolla kirkolle henkisiin kilpailuihin. Lausuin Lauri Pohjanpään runon Kurki ja joutsen ja voitin ensimmäisen palkinnon I - II-luokkien sarjassa. Siitä seurasi toinen reissu - koulupiirin kilpailuihin kotikuntani edustajana. Voitin senkin ja sain hienon ruusukoristeisen lautasen palkinnoksi.

5. Meillä oli tavattoman viisas koira. Se oli saksanpaimenkoira ja nimeltään Jermu. Kun se jäi auton alle, surimme kovasti. Muistan vieläkin, missä sen hauta on. Talja otettiin talteen. Siskoni sai sen omaan kotiinsa.

6. Jermun jälkeen meille otettiin vielä newfoundlandinkoira, Jumbo. Oli sillä hienompikin nimi, mutta se oli liian hankala sanoa. Jumbolla oli tassuissaan räpylät.

7. Minusta tuli täti kymmenvuotiaana. Kerran kun tulin koulusta kotiin, näin vieraan rouvan työntävän lastenvaunuja. Kun pääsin lähemmäksi, huomasin, että se oli sisareni. Sisko oli tullut näyttämään vauvaansa.

8. Pääsin sisareni mukana Helsinkiin muutamaksi viikoksi. Vaikka olin vain kymmenvuotias, sain olla lapsenvahtina, kun sisko ja siskonmies lähtivät elokuviin. Oli minulle annettu ohjeet, joita koetin noudattaa. Poika itki koko illan, enkä tiennyt, mitä olisin tehnyt, jotta sillä olisi ollut hyvä.

9. Kun tulin kotiin Helsingistä, ihmettelin kuinka ruoho oli kasvanut pitkäksi sillä aikaa.

10. Minulla oli jonain kesänä aljona harakka. Sain sen serkultani ja annoin sen nimeksi Sven Nikodemus von Polykarpus. Meillä annettiin aina kaikille elikoille nimet. Joka kanallakin taisi olla oma nimi: Rosita, Santra, Undine…Lammas sai yleensä kaksoset keväällä. Muistan ainakin Oberonin ja Titanian sekä Pessin ja Illusian.