Hellällä palavalla sydämellä

Vieno (n. 9 kk) nukkuu. Se kaipaili aluksi äitiään, mutta nukahti sitten syliini. Siirsin sen onnistuneesti matkasänkyyn. Hieman se vinkaisi, mutta jatkoi uniaan.

Nyt mietin, mikä on seuraava vaihe. Kun se herää, pitää syöttää lounaaksi pilttipurkista jotain lihasosetta ja päälle maitoa tuttipullosta. Näin lukee siinä ohjeessa, jonka tytär minulle kirjoitti.

Toki olen lapsia hoitanut monta, muitakin kuin omiani, mutta jokainen lapsi on erilainen. Me Vienon kanssa harjoittelemme parin viikon kuluttua tapahtuvaa yökyläilyä varten. Vanhemmat viettävät häitään silloin, ja Vieno viettää laatuaikaa mumman ja papan seurassa.

Äiti on nyt varustautumassa tulevaa juhlaa varten. Iskälle ei ole vielä löydetty sopivaa vaatetta, ja äidin morsiusmekkokin on korjattava. Iltapäivällä vien lapsen kaupunkiin vanhempiensa luo, kunhan nämä ilmoittavat, milloin asiat on hoidettu.

Automatkastakin tulee uudenlainen kokemus. Vieno ei välttämättä nuku, vaan ehkä kiljuu koko matkan. Kaipa sen kestää; on sellaisestakin kokemuksia. Niiskuneiti itki kerran melkein  koko matkan Turusta Tampereelle. Koetin sille sanoa, että tällaista tämä elämä nyt on, joskus pitää tehdä sellaista, mistä ei ollenkaan pidä. Samalla olin itse kiukkuinen lapsen vanhemmille, jotka olivat eronneet hiljattain. Lapsi ei ymmärrä, miksi häntä pompotellaan paikasta toiseen.

Vanhemmille sanoin sen jälkeen, että ikinä enää en kuljeta lasta äidin luota isän luo. Hoitakoot itse siirtelyn.

Vienon ei tarvitse tästä syystä matkoja tehdä. Toivottavasti ei koskaan. Kunhan se tottuu muppalaan, voimme ottaa hänet tänne pitemmäksikin aikaa, jotta nuoripari pääsee häämatkalle.

Jopa vierähtikin monta päivää ennen kuin inspiroiduin blogia kirjoittamaan. Oikeastaan inspiraatiota ei ole vieläkään, mutta pakko katkaista tämä vaitiolo.

Sunnuntaina Lumikki kastettiin koko suvun läsnäollessa. Tai siis kahden suvun. Emme tunne vielä Untuvaisen läheisiä, vaikka tapasimmehan me jo häissä ja Puttelin ja Tuttelin synttäreillä viime marraskuussa.

En juuri ehtinyt lasta silmitellä saati sylitellä, mutta onneksi Tilkkituikku tuo perheensä meille kylään ensi lauantaina. Minun pitäisi saada pari hyvää kuvaakin lapsesta sukukirjan seuraavaan painokseen. Näihin aikoihin on myös toisaalla Töyhtöhyypän suvussa syntynyt uusi ihminen: kuva pitää saada, ennen kuin teetän uuden painoksen.

Olen vähän väsynyt viikonlopun takia. Nuuskamuikkunen (6) ja Pikku Myy (5) olivat pari vuorokautta meillä. He olivat meidän mukanamme myös ristiäisissä. Lapset kertoivat, että hauskaa oli. Eikä ihme: he riehuivat Puttelin (6) ja Tuttelin (3) kanssa pitkin seurakuntasalia, niin että pianokin heilui!

Poika haluaa tavallisesti erotessamme halata moneen kertaan. Nyt oli toisin. Kun vein lapset kotiinsa, tyttö halasi ja kertoi, että tulee ikävä. Nuuskamuikkunen pysyi kaukana. Syy on selvillä: meille tuli riitaa, kun en suostunut ostamaan hänelle lisää gormitteja. Joskus mummakin pysyy lujana.

Se ei tarkoita, ettenkö joskus niitä ostaisi. En kuitenkaan pidä kiukuttelusta, sillä on minuun turha vaikuttaa.

Lapset käyttäytyivät melkein koko ajan asiallisesti, mutta maanantaiaamuna, kun piti lähteä, alkoi känkkäränkkä sopivasti muistuttamaan mummalle, että en taida taas pitkään aikaan pitää niitä kahta yötä.
Yhden yön kyläily menee yleensä hyvin, kaksi on liikaa.

Meidän piti tänään käydä tapaamassa Lumikkia ja hänen perhettään, mutta toisin kävi. Töyhtöhyypälle tuli yöllä sydänoireita, ja kun ne eivät aamullakaan olleet ohi, päätimme tarkistuttaa tilanteen ensiavussa.

Onneksi on olemassa päteviä ja osaavia ihmisiä, joilla on oikeat konstit hallussaan. Rytmi palautettiin normaaliksi, ja sain hakea mieheni kotiin jo illalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Vaikka pysyin rauhallisena sairaalassa ja matkalla, kotiin tultua alkoi levottomuus. Tiesin kyllä suunnilleen, mistä oli kyse, koska siskollani on ollut samantyyppisiä vaivoja.

Levottomuus väistyi, vasta kun Töyhtöhyyppä iloisena soitti olevansa nyt kuin “poikakukkoo”. Se on sanonta, jota isäni käytti usein.

Huomenna yritämme uudelleen Lumikin luo. Repussani on kolmet pienet sukat. Yhdet lähetti sukulaistäti, joka on ne kutonut oman lampaan villasta. Kahdet - pinkit - tein itse viime viikolla.

“Juokse sinä mumma, kun tuo taivas on niin tumma…”, kirjoitti tyttäreni facebook-profiiliinsa tänä aamuna.

Ja kyllähän minä juoksinkin, viime yönä. Näin unta, että työnsin kotikylälläni vaunuissa yhdeksättä lapsenlasta. Sitten vahingossa unohdin sen naapuriin ja huomasin työntäväni nukenvaunuja.

Kummallisia unia alitajunta teettää. Tai oikeastaan ei niin kovin kummallisia.  Ajatuksissa on jatkuvasti poikani perhe, johon odotetaan lasta. Tänään Untuvainen on synnytystapaneuvottelussa, jossa päätetään ilmeisesti sektiosta. Silloin lapsi tulisi maailmaan ensi viikolla. Saisinkohan syntymäpäivälahjaksi viidennen lapsenlapsen?

On ollut puhetta, että menisin hoitamaan Untuvaisen lapsia siksi aikaa, kun Untuvainen on sairaalassa. Eilen selvisi, että olen varasijalla, miniän oma äiti pääseekin avuksi. Olen käynyt jo opiskelemassa perheen rutiinit, niin että tarvittaessa selviydyn kyllä urakasta. Mutta lasten oma mummo on parempi ratkaisu, jo senkin takia, että hän asuu paljon lähempänä.

On meillä ollut viime vuosina vauhtia: toissa vuonna Arsene avioitui, viime vuonna vietti Tilkkituikku häitä ja Näkkylämäki sai pienen Vienon. Ensi viikolla syntyy Tilkkituikun ja Untuvaisen lapsi ja ensi kuussa on taas yhdet häät  - Näkkylämäki ja Metsänpoika haluavat tehdä Vienosta aviolapsen.

Me vanhukset seuraamme nuorison touhuja, ja mumma miettii tulevaisuuttaan: bermudankolmiota kolmen kaupungin välillä lapsenvahdin arvokkaassa tehtävässä. Ei sentään juokse, kyllä Mazda vielä jaksaa, vaikka silläkin on jo ikää. Pitäisi jaksaa, niin kalliisti taas sitä huollatin.

Mummakin  jaksaa - toistaiseksi.

Keväällä 1987 toimme kotiin tuliterän valkean kaunottaren (Mazda 626), joka ikuistettiin perhealbumiin arvoisessaan seurassa valkovuokkoja kasvavan koivikon reunalla.

Kymmenvuotias Tilkkituikku oli innoissaan uudesta autosta ja kehoitti pitämään siitä hyvää huolta, koska hän ottaisi sen omaan käyttöönsä heti, kun saisi ajokortin.

Pitkät työmatkat kuluivat miellyttävästi. Sinä kesänä kilometrejä kertyi matkamittariin myös jokaviikkoisilla raskailla sairaalareissuilla parinsadan kilometrin päähän. Ne matkat loppuivat syksyllä Mumman kuolemaan.

Sadan kilometrin päivittäiset työmatkat saivat uutta sävyä, kun perusteellinen remontti tieosuudella alkoi. Isot ja pienet kivet raatelivat pohjaa, ja vastaantulevien autojen pyöristä singahteli kiviä niin että pelti kolisi. Kesäasukkaat valittivat, kun joutuivat ajelemaan kiertoteitä viikonloppukeikoille mökeilleen. Meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja, jos aioimme käydä töissä. Kaikessa kurjuudessa olimme onnellisia, että tie vihdoin parani.

Jossain vaiheessa valkean kaunottaren asema ykkösautona loppui, ja se siirtyi alempaan kastiin.

Sitten Tilkkituikku ja Näkkylämäki menivät yhtaikaa autokouluun. Kortit saatiin ja piti päästä autoilemaan.
Heti alussa Näkkylämäki runttasi autoa liukkaalla tiellä molemmista päistä. Vauhti oli onneksi niin vähäinen, että tienmutkan kallioon törmäämisestä selvittiin säikähdyksellä. Pahemminkin olisi voinut käydä. Jo samalla viikolla Tilkkituikku täydensi muotoilua liukumalla koulun pihalla opettajan auton etukulmaan.

Oiottiin ja paikattiin. Tilkkituikku päätti kaverinsa kanssa maalata ruostetta kukkivan auton edustavammaksi. Työ onnistui muuten, mutta valittu maali ei ollut kovin laadukasta ja hilsehti pikku hiljaa pois. Auto oli syksyllä pitkään lepän alla. Kun auton päältä harjattiin lehdet pois, nähtiin luonnon taideteos: vihrein lehdin kuvioitu auton katto.

Katsastuksesta auto meni läpi aina korjausten jälkeen. Eräänä vuonna autoa ei hyväksytty kahden alaosastaan ruostuneen oven takia.

Ei hätää. Tilkkituikku oli niin kiintynyt Mazdaan, että oli hankkinut itselleen samanmerkkisen ja lähes samanikäisen auton ja vielä varaosiksi vajaamme kolmannen, josta saatiin kauniin kullanväriset ovet toiselle sivulle.

Siinä vaiheessa kieltäydyin lopullisesti ajamasta kakkosautoa. En kestänyt kultaisin ovin varustettua valkoisenharmaanvihreän kukertavaa ja hilsehtivää kärryä, josta kuului ajaessa omituisia ääniä! Töyhtöhyyppä sen sijaan ymmärsi Mazda-paran ongelmia - naksuvista nivelistä kun oli omiakin kokemuksia.
Yllättäen myös Näkkylämäen mielestä ainoa oikea auto oli meidän 17-vuotias kaunokaisemme.
– Iskän auto on jotenkin autompi, hän sanoi koeajettuaan uutta autoani (sekin muuten oli Mazda).

Syksyllä 2004 ympyrä kiertyi umpeen. Taas teimme sairaalareissuja Pohjanmaalle, nyt Paapan takia, mutta ei enää valkealla kaunottarella.

Valkea Mazda-vanhus tuomittiin romutettavaksi, mutta ei kokonaan. Tilkkituikun kaveri suoritti sydämensiirron. Joku onnellinen kumitassu sai meidän Mazdan hyvän sydämen.

Viime yönä heräilin vähän väliä ja muistin huolen: aamulla he lähtevät.

Koko syksyn yritin vaikuttaa Näkkylämäkeen, jotta hän peruuttaisi matkasuunnitelmansa. Ei auttanut.

Näihin aikoihin he ovat jo ison meren päällä menossa kohti Havannaa. Koko perhe, vauvakin. Lupasin hoitaa vauvaa loman ajan, jos vain haluaisivat mennä kahdestaan. Ei tullut kuuloonkaan.

Minä en voinut käsittää, että puolivuotias Vieno pitää viedä sinne asti. Olisivat harjoitelleet lyhyemmällä reissulla.

Äiti sanoi aina, että huolet lapsista eivät  lopu, ennen kuin multaa suun päälle pannaan. Totta puhui. Vuorotellen löytyy murehdittavaa jokaisesta lapsesta ja lapsenlapsesta.

Miten sitä oppisi elämään omaa elämäänsä!

Aloitin itsekkään oman etuni ajattelun tänään. Arsenen perhe suunnittelee koiran hankkimista. Sanoin heti, että minä en sitten ota sitä hoitoon, kun lähtevät jonnekin matkalle. Lapsia hoidan, mutta en koiria.

Jälkeen päin ajattelin itsekseni, että koiraa voisi olla ihan mukavakin hoitaa. Se varmaan tottelisi paremmin kuin vilkkaat lapsenlapset. En sitä suinkaan tyttärelle myönnä.

Jouluaatto on onnistuneesti ohi: vastuullani olleet riisipuuro, perunalaatikko ja rosolli onnistuivat. 

Aatonaaton myräkässä saapui ensin Näkkylämäki perheineen (Metsänpoika  ja Vieno, 6 kk). Aattona kokoonpanoa täydensivät Tilkkituikku ja Untuvainen.  En ole tainnut vielä kertoakaan, että meille on tulossa viides lapsenlapsi. Untuvainen odottaa, laskettu aika on helmikuussa.

Olen aika onneton kokki, rutiinia ei ole riittävästi. Toki osaan perunalaatikon, riisipuuron ja rosollin valmistaa, mutta jouluaattona on aina niin monenlaista tarjolla ja ajoitus on tarkkaa. Määrien arviointi tuottaa myös tuskaa. En haluaisi ruuan loppuvan, mutta toisaalta en myöskään halua syödä joulujämiä loppiaiseen saakka.

Yhtä puuttui. Suklaata en hankkinut tähän huusholliin yhtään. Muistan aiemmmilta vuosilta, kuinka koko poppoo oli suklaaähkyssä. Pähkinöitäkin hankin vain pussillisen sekä rasian vihreitä kuulia. Hedelmiä oli tarjolla riittävästi, mutta niihin ei juuri kukaan jaksanut katsoakaan aterian jälkeen.

Olen suunnitellut tytärten kanssa, että siirrämme perhejuhlan kesään. Silloin mahdumme tänne kaikki, kun osa porukasta voi nukkua vaikka teltassa. Kesäjuhlan tarjoiluista voi tehdä yksinkertaisen: vaikka  keittää isolla kattilalla soppaa. Ja varata jäätelöä pakastimeen.

Ensi kesänä meitä onkin jo kahdeksan aikuista ja kahdeksan lasta. Omia lapsenlapsia näistä on viisi ja lasten puolisoiden lapsia kolme.

Lapset ovat lähteneet. Tilkkituikku ja Untuvainen lähtivät kotiin, ja Näkkylämäki perheineen jatkoi matkaa toiseen mummolaan.

Vieno on söpö. Se osaa melkein sanoa mumma, vokaalit pitäisi vain vaihtaa. Nyt pikkuinen kurluttaa iloisesti: “Mämmäm mämmäm mää…”

Rauha maassa ja ahvenanmaan pannukakku uunissa. Vuoden raskain työpäivä on ohi. Härkäviikot tulossa, ihanaa!

Nuorin lapsenlapseni Vieno (5 kk) on kehittänyt merkillisen tavan liikkua. Kun sen laittaa selälleen lattialle, se ponkii voimallisesti jaloillaan vatsa kaarella ja pääsee sillä tavoin etenemään. Eipä aikaakaan, kun pää kolahtaa johonkin seinään, ellei työnnä tyynyä väliin.

Eiväthän kaikki lapset konttaa, mutta useimmat ryömivät vatsallaan tai kun oppivat ensin istumaan, siirtävät itseään istuallaan.

Vienon tapa on persoonallinen ja luova. Mitä vielä keksiikään.

Olin viikonloppuna lapsenvahtina. Selviydyimme kahdenkeskisestä illasta oikein hyvin. Paitsi ettei se halunnut nukkua vielä silloin, kun minä olin päättänyt. Juotin sille äidinmaitoa tuttipullosta ainakin kolme kertaa illan mittaan. Kolmannella kerralla se nukahti kesken syönnin.

Mumma koki taas melkoisia tunneväristyksiä. Pikkuinen piti vielä täydessä unessakin mummaa tiukasti sormesta kiinni.

On se niin söpö.

Tänä aamuna Nuuskamuikkunen ja Pikku Myy soittivat mummalle. Nuuskamuikkunen on kuumeessa, mutta on kuulemma ihan tavallista flunssaa. Pikku Myy oli loukannut selkänsä ja halusi kertoa siitä. Myy myös kutsui minut kylään ja lupasinkin, mutta vasta ensi viikolla.

Kävin äsken Arsenen kanssa pitkän keskustelun rokotuksesta. Niiskuneidin kouluun pitäisi lähettää suostumus tänään. Tytär on kahden vaiheilla, lukee nettiä ja katsoo tv:stä tänään tulevan ohjelman, ilmeisesti Ajankohtainen kakkonen.

Erityisesti häntä askarruttaa rokotteen sisältämä elohopea, joka voi aiheuttaa ongelmia. Hän on myös lukenut, että rokotteesta saa vain puolen vuoden suojan tautia vastaan, mutta jos sen sairastaa, suoja on elinikäinen.

Arsene ei olisi Arsene, ellei mukaan olisi otettu uskonnollista näkökulmaa. Siinä vaiheessa korotin ääntäni (vain vähän) ja sanoin, että en ota kantaa. Olen hieman allerginen tyttären todisteluille, joissa perusteena on se, mitä Paavali on kirjoittanut asiasta.

Arsene kertoi myös, että lääkkeiden takia Suomessa kuolee ihmisiä. Hän viittasi lääkkeiden väärinkäyttöön. Se on mielestäni hieman eri asia, mutta keskustelimme siitäkin.

Uskon kyllä, että lääkkeitä käytetään väärin. Tiedän myös, että lääkkeitä määrätään tutkimatta tarkoin potilaan tilannetta. Terveyskeskuksissa on todella vähän aikaa yhtä potilasta varten, ja virheitä varmaan tapahtuu. Lääketeollisuus on bisnestä, sekin on totta.

Sanoin hänelle, että ilman kehittynyttä lääketiedettä ainakaan minä en olisi enää elossa. Voi olla ettei hänkään. Muistelin paria keuhkokuumetta, joihin hän sairastui kouluaikanaan.

Keskustelumme oli yleisesti ottaen pohdiskelevaa ja asiallista. Katsoin kuitenkin aiheelliseksi valistaa tytärtäni (jolla on vasta vuoden ajan ollut netti käytössään), että kaikkea, mitä netissä lukee, ei pidä uskoa. Netti on hyvä väline, mutta sitä pitää osata lukea.

Arsene ei vielä tiedä, antaako luvan lasten rokotuksiin. Päätös on hänen. Tauti on ollut enimmäkseen lievää muotoa, joten ehkä se kannattaa sairastaa. 

Kerroin, että itse aion rokotuksen ottaa ja ennen sitä en ole käytettävissä hoitoapuna, jos lapsiperheessä sairastetaan.

Viime viikonloppuna juhlimme risteilyllä hääpäiväämme. Ei vielä tullut tasakymmeniä, yksi vuosi uupuu.

Lähdimme laivalle oikeastaan sen takia,  että Tilkkituikku oli siellä soittamassa. Ensin kävimme juhlimassa uuslastenlastemme, siis Tilkkituikun puolison Untuvaisen lasten, syntymäpäiviä. En ole vielä keksinyt peitenimiä näille lapsille (poika 6 v ja tyttö 3 v).

Tilkkituikku joutui lähtemään keikalle ja me perässä. Risteilyt eivät minua yleensä kiehdo, mutta nyt oli mielenkiintoista seurata orkesterin ja tähden työskentelyä.

Päivällä orkesteri soitteli ilman tähteään pari tuntia. Se ei haitannut, sillä sekä kosketinsoittaja että omatekemä basisti olivat erinomaisia laulajia.

Sitten yhtäkkiä Tilkkituikku kuulutti, että nyt on vuorossa isän äidille säveltämä kappale. Kertoipa vielä yleisölle, että he ovat täällä tänään viettämässä hääpäivää.

Töyhtöhyyppä vei minut tanssimaan, vaikka vastustelin. Kukaan muu ei lattialle tullut. Siinä sitten tanssimme kaikkien katsottavina. Minua nolotti ihan hirveästi. En ole koskaan oppinut tanssimaan kunnolla.

Häävalssi ei kuulunut pienten vihkiäistemme ohjelmaan 39 vuotta sitten. Nyt sekin on sitten suoritettu. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ei pidä luulla, etten olisi arvostanut Tilkkituikun elettä. Oli hienoa, että Töyhtöhyypän kaunis kappale esitettiin ja tekijä kerrottiin. Tanssimisen olisi kyllä voinut jättää. Vieläkin hävettää.

No, onneksi kukaan ei tuntenut meitä!