Hellällä palavalla sydämellä

- Sinä saat sitten olla mulle koirana, nyyhkäisin miehelle.  - Vien sut lenkille ja sä heilutat häntääsi ja palvot minua!

Mies katseli minua synkkänä. En vielä silloin tiennyt, miten lujille koiran saattaminen autuaammille myyrästysmaille oli ottanut. Myöhemmin hän kertoi, että kaivaessaan kuoppaa routaiseen maahan hänestä oli tuntunut kuin hän putoaisi itse siihen kuoppaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun sydänvika ilmoitti itsestään.

Minä olin kiertänyt tavanomaisen koiranulkoilutuslenkkini. Olin itkenyt suunnilleen joka pajun juurella. Muistelin, kuinka se poikkesi polulta, teki omat polveilunsa metsässä ja kutsuessani tuli silmät kirkkaina ja häntä heiluen luokseni.Talvella se innostui sukeltamaan läpi puuterilumen, niin että rantapelto pöllysi valkeina pilvinä.

- Miksi sinä et voinut erottaa kissanpoikasta myyrästä, kysyin siltä, joka oli jo mennyt.

Sillä oli tapana ottaa kiinni hiiriä ja myyriä, jotka se toi portaille ja asetti riviin alimmalle askelmalle. Tappoi se joskus keväällä linnunpoikiakin, kun en aina ehtinyt kieltämään. Sitten se onneton meni tappamaan naapurin valkean kissanpoikasen. Vaikkei Esteri millään tavoin ilmaissut, että koira olisi hävitettävä, mies ei kestänyt kyyneliä naapurin silmissä. Naapurisopuun vedoten hän päätti, että koira on hoidettava pois.

Olihan siitä vastusta. Sen kanssa oli käytävä reippailla lenkeillä, koska se oli siperianhusky, jonka piti saada riittävästi liikuntaa. Se ei viihtynyt yksinään ulkona, mutta sisällä sillä oli liian kuuma. Se tahtoi vähän väliä ulos ja taas sisälle. Sen karvoja oli koti pullollaan. Jos sillä ei ollut juoksuaika, se oli valeraskaana.

- Minä haluan, että minun tuhkani sirotellaan rantapolun varteen, lähelle sen hautaa, sanoin. Mies tuijotti  synkkänä tiskipöytää.

Kaksoset heittivät pyöränsä keskelle pihaa.

- Äiti, missä Tähti on? Se ei ollut meitä vastassa linja-autolla! Onks sillä taas juoksuaika?
- Ei ole. Se ei juokse enää koskaan. Kysykää isältänne! ärähdin ja painuin sänkyyn syvälle peiton alle.

****

Kirjoitin tämän joskus entiseen blogiini. Tuli mieleeni, kun kuulin, että Arsene on hankkimassa koiraa - huskya, kuinkas muuten. Olen esitellyt tyttärelle kaikki koiranpidon ongelmat. Ei auttanut.

Vuoden vaihtuessa lehdissä on yleensä kertaus menneen vuoden tapahtumista.

Nyt vaihtuu myös vuosikymmen, vaikka tuntuu siltä, että vasta eilenhän me seurasimme naapurikylän  millennium-ilotulitusta.

Olen tähän  asti arvellut, että 1970-luku oli vaiheikkain jakso elämässäni. Siihen ajanjaksoon ajoittuvat opiskelu, ensimmäinen työpaikka, avioliiton solmiminen ja lasten syntymät sekä muutto toiseen kaupunkiin.

Vasta eilen tulin ajatelleeksi, että päättynyt vuosikymmen oli sekin aika monipuolinen.

- Vuosi 2000 vei mennessään 25-vuotisen työpaikkani. Samana vuonna pääsin opiskelemaan multimediaa.

- 2001 opiskelu jatkui.

- 2002 aloin opiskella opettajan pedagogisia valmiuksia ja pääsin pätkätöihin kokonaan uudelle alalle.

- 2003 syntyi toinen lapsenlapseni Nuuskamuikkunen. Minusta mumman tehnyt Niiskuneiti oli syntynyt jo vuonna 1998.

- 2004 syntyi kolmas lapsenlapseni Pikku Myy. Samana syksynä isäni kuoli melkein 93-vuotiaana.

- 2005 loppuivat pätkätyöt ja ryhdyin päätoimiseksi työttömäksi.

- 2006 - 2007 ei ilmeisesti tapahtunut mitään erikoista??

- 2008 oli esikoiseni Arsenen ja Cowboyn häät

- 2009 loppui työttömyys ja pääsin eläkkeelle. Poikani Tilkkituikku meni naimisiin Untuvaisen kanssa. Tyttäreni Näkkylämäki ja kumppaninsa Metsänpoika saivat Vienon, joka on neljäs lapsenlapseni.

Siinähän se hurahti ohi, vuosisadan ensimmäinen vuosikymmen.

Muistan muutakin: surullista ja ahdistavaa. Kummallista kyllä, ne asiat tulevat mieleen viivytellen. Niin kai ihmisen mieli toimii.

Yritin löytää runovarastostani tarkan sitaatin Eino Leinon runosta, jossa viimeinen säe kuuluu: “päällimmäiseksi paremmat”. En löytänyt. Sen sijaan löysin sitaatin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Siinä ilmoitetaan, että “ainapa, koira vieköön, hyvä täällä päällimmäisenä keikkuu”.

Hyvä keikkuu. Toivottavasti tänäkin vuonna.

Kaiken tohinan jälkeen minulla on harvinaisen hyvä mieli. Siihen on useita syitä. Tässä päällimmäiset:

Tilkkituikku ja Untuvainen kysyivät, voisinko tulla hoitamaan lapsia siksi aikaa, kun Untuvainen on synnyttämässä seuraavaa lapsenlastani.  Totta kai suostuin, mutta hieman hämmästelin.

Untuvaisen lapset ovat 6- ja 3-vuotiaita. Olen heidät tavannut pari-kolme kertaa, mutta emme oikeastaan ole vielä lähemmin tutustuneet. Toivottavasti he kelpuuttavat minut. Arvelin, että heidän oma mummonsa voisi olla tutumpi hoitaja, mutta ehkä hänellä on esteitä.

Kai minä pärjään pikkuisten kanssa, eivät kai he sen kummempia ole kuin Nuuskamuikkunen ja Pikku Myy. Olen ihan otettu tästä luottamuksesta. Vauvan on määrä syntyä helmikuun puolessa välissä. 

Ajomatkaa T:n ja U:n kotiin tulee kyllä pari tuntia, mutta lapset viedään naapuriin siksi aikaa, että ehdin perille.

Toinen mukava asia tapahtui eilen. Tuntematon harrastajateatterin ohjaaja otti yhteyttä. Hän oli kuunnellut toisesta blogistani Äidin sydän -lauluni ja halusi käyttää tallennetta Lumikit-näytelmässä, jota he esittävät tänä talvena.  Lupasin ilman muuta ja lähetin tiedoston hänelle. Toivottavasti lähetys onnistui. Blogistani hän ei pystynyt sitä kaappaamaan.

Lauloin kyseisen kappaleen nimen omaan Lumikit-näytelmää varten, joka esitettiin kotikylän harrastajanäyttämöllä keväällä 2002. Liisamaija Laaksosen Lumikit oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen ohjaukseni. Kokemus oli myönteinen, voisin ehkä vielä joskus yrittää jotain.

Tekosyyn tapaan pitäisi löytää kolmaskin onnistuminen. Sellaiseksi varmaan kelpaisi lumityöt, joita onnistuneesti tänään harrastin.

Minua on pitkään vaivannut blogiväsymys. Ehkä se on johtunut siitä, että olen kirjoittanut työkseni paljon viime aikoina. Kun koneella istuu monta tuntia, tulee puuduttava olo muutenkin kuin fyysisesti. Ajatus ei enää kulje.

Parhaat ajatukset olen saanut yleensä metsälenkillä tai hiihtämässä. Liikunnan rytmi saa aivotkin toimimaan. Nytkin tekisi mieleni metsään, mutta flunssa on asettunut kurkkuuni ja keuhkoputkeeni kaihertamaan. Aurinko paistaa, mutta ulkona on nolla astetta ja kova tuuli ajaa aaltoja järvellä.

Blogiväsymykseen on kuulunut myös jaksamattomuus lukea toisten kirjoituksia. Olen kyllä satunnaisesti lukenut niitä, mutta kommentointi on jäänyt vähiin. Haluaisin silti kertoa, että kyllä kävin, mutta en jaksanut kirjoittaa mitään viisasta. Facebookissa voi klikata “tykkään”-painiketta. Samaa voisi käyttää blogeissakin.

Nyt flunssaisena en ole tehnyt oikeita töitä ja sen vuoksi olen ehtinyt lukea toisten kirjoituksia. Olen urakoinut blogilistan omia suosikkeja. Olisin nyt kommentoinutkin, mutta vuodatus tuntuu olevan hitaalla. Suuri osa suosikeistani on juuri vuodatuksessa.

Viime yönä luin ensimmäisen kerran kirjaa, jonka aiheena on blogikirjoittaminen. Kirja ei siis ole blogikirjoituksista koottu, vaan se kertoo romanssista, joka syntyy blogimaailmassa. En ole vielä lopussa, joten en tiedä, kuinka käy. Toistaiseksi päähenkilö on eroamassa miehestään ja siirtymässä Blogistaniasta löydetyn ihmemiehen luo. Älkää kertoko minulle loppua: aavistan pahaa.

Blogiväsymys alkaa hellittää pikkuhiljaa. Tosin laihariblogiini en vielä jaksa kirjoittaa. Se vaatii uutta ja tehokasta alkua projektiini. Juuri nyt en jaksa. Kun on tämä flunssakin.

“Muurahaisen askelen otin elämäni polulla;
havuneulasen raahasin, lehtikirvan sain kiinni.
Mutta päiväni oli työtä ja kiitosta täynnä.”
(Jarno Pennasen tekstiä, vapaasti muistettuna)

Tänään on ollut hyvä päivä. Aamulla sain lähetetyksi viimeisen jutun paikallislehteen. Koska aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lähdin kalliolle puolukoita poimimaan.

Metsässä tunsin voimakkaana flow-ilmiön. Marjoja mättäät punaisenaan, ei mitään kiirettä minnekään, ei edes hirvikärpäsiä vaivoina. Metsä tuoksui syksyltä. Poimin vain ja nautin elämästä.

Kotiin tultuani kävin vielä poimimassa sieniä pihamaalta Töyhtöhyypän valmistamaan lihapataan. Perkasin ja soseutin puolukat ulkona auringossa.

Kävimme aterian jälkeen tyhjentämässä veneen ja vedimme sen talviteloille. Mies lähti rannasta, minä jäin vielä uimaan. Toisella puolen lahtea oli muutamia joutsenia ruokailemassa.

Pian laitan uuniin ruispuolukkapuuron hautumaan.

Ah, eikö tämä ole onnea!

Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, sanoo vanha suomalainen sananparsi. Ihan hyvä neuvo ihmisten väliseen kommunikointiin.

Viime aikoina olen vain miettinyt, että mitä jos metsä ei ymmärrä huudettua. Jos se saa vääriä käsityksiä mistä tahansa asiasta ihan vain oman syntymätraumansa vuoksi.

Metsä pitäisi laittaa suhdekouluun opettelemaan vuorovaikutusta ja ihmis- eikun puusuhdetaitoja. 

Olen tutustunut henkilöön, joka jotenkin kuulee väärin toisten puheet. Vieläpä lähes poikkeuksetta negatiivisesti, vaikka toinen ei olisi mitään pahaa sanonut saati tarkoittanut.

Mietin tätä tavallista pitempään, koska taidan itse olla samanlainen - ainakin Töyhtöhyypän mielestä. Löydän aina kielteisen merkityksen toisten (lue: hänen) puheistaan. Olen sitä hämmästellyt, koska en itse ole sitä huomannut.

Olen kyllä nopea arvaamaan toisten ajatuksia melkein puolesta sanasta. Pitäisi jaksaa odottaa loppuun asti.

Kuuntelemisen taitoakin pitäisi metsälle opettaa. Kaiku alkaa vastata, ennen kuin huutaja on ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun asti.

Olin joskus jollain vuorovaikutuskurssilla, jolla opetettiin tekemään vastakysymyksiä. Henkilö A sanoi jotain ja henkilö B:n piti tarkistaa, kuuliko tai käsittikö hän oikein. - Tarkoititko tätä?, hänen piti kysyä. Henkilö A tarkensi sanomaansa, jonka jälkeen B vasta otti kantaa asiaan.

Yksinkertainen ohje: kuuntele loppuun asti ja pyydä tarkentamaan ennen kuin hyökkäät.

Uusin tyttärentyttäreni Vieno (ent. Suvi-Kustaa) saapuu tänne  tänään. Saan ihailla lasta peräti kahden päivän ajan. Mitä nyt käy välillä äitinsä kavereita moikkaamassa kaupungilla. 

Tämä päivä oli vaiheikas: ensin vein auton korjattavaksi ja pyysin tarkistamaan myös valot, koska olin menossa katsastukseen heti huollon jälkeen. Aikanaan sain auton ja maksoin laskun. Ajoin siitä heti katsastukseen. Katsastusmies sanoi, että peruutusvalo ei toimi! Mitä, miten se ehti rikkoutua viiden kilometrin matkalla? Soitin korjaamolle ja vein auton sinne uudelleen. Valo oli kuulemma ollut kunnossa. Nyt se korjattiin, jokin johto oli irti.
Sellaista sattuu. Olin ehkä hieman ärhäkkä, koska minulta ei myöhemmästä käynnistä peritty maksua.

Kävin odotellessani kampaajalla. Siellä ei uusi pankkikorttini toiminut. Se johtui kampaajan vanhasta päätteestä; uusi on tilauksessa. Optikko sentään toimi: kiristi väljähtyneet silmälasini, niin että ne eivät enää valahda nenälle. Antoipa vielä lasien puhdistusainetta näytepullon.

Nyt voisi taas kirjata päivän hyvät asiat Tekosyyn tapaan:

1. Vauva tulee käymään.
2. Auto tuli kuntoon.
3. Tukka on ojennuksessa ja silmälasit pysyvät päässä.

Lueskelin aikani kuluksi netistä synnytyspitoisia keskusteluja. Aloin katkeroitua: miksei noin tehty minun aikanani!

Esikoinen syntyi kätilöopistolla aamulla klo 6.26. Minulle vilautettiin sen pyrstöpäätä, jotta tyttö on, ja käskettiin painaa numero mieleen. Seuraavan kerran näin hänet vuorokauden kuluttua.  Jupisin, että kotona äiti antoi vasikankin jäädä emän parteen nuoltavaksi joksikin aikaa.

Toisella kertaa poika vietiin keskolaan, ja tyttö jäi synnytyssaliin kanssani. Vauva sijoitettiin kuitenkin kauas minusta. Tiesin, että se oli samassa huoneessa, mutta en edes nähnyt sitä. Kukaan ei tullut meitä katsomaan, jotta olisin voinut pyytää lasta lähemmäksi. Soittokellokin oli epäkunnossa.

Kun minut lopulta vietiin osastolle, tyttö tuotiin viereeni samaan kyytiin. Pääsin sitä siinä vähän aikaa ihailemaan.

Nyt on toisin. Vauva pääsee heti synnyttyään äidin vatsan päälle ja rinnalle. Onneksi on jotain opittu.

Lienen maininnut joskus aiemmin, että otin hommaksi historiikin kirjoittamisen merkkivuottaan viettävälle mieskuorolle.  Dead line alkaa lähestyä pikkuhiljaa, ja sen myötä stressi lisääntyy. Ahkeroisin mieluummin tontillani kuin tekisin kirjoitustyötä.

Blogeissa käyminenkin on vähentynyt. Aina kun olen netissä, tulee huono omatunto siitä, että en tee sitä, mitä pitäisi ja millä olisi kiire. Jos kirjoitan blogiini, tulee mieleen, olisi tähdellisempääkin kirjoitettavaa.

Sitä paitsi kuvakirja velipojalle pitäisi myös nopeasti saada lähetyskuntoon. Velipoika täyttää kymmeniä heinäkuun alussa. Leijonamieli on kehitysvammainen, siksi on joskus vaikeaa tietää, mitä lahjaksi. Kirja vanhoista sukukuvista voisi olla mieleinen, ainakin siinä on pitkäksi aikaa katseltavaa. Veli osaa lukea jonkin verran, niin että kirjoitan joka kuvan viereen, keitä kuva esittää.

Muita tärkeitä asioita puutarhan, historiikin ja kuvakirjan lisäksi on matka eläintarhaan, jonka olen jo luvannut lapsenlapsille. Ai niin, ja lupasin käydä myös Helsingissä siskoa, serkkua ja kavereita tapaamassa. Siihen pitäisi varmaan varata viikko, niin paljon rästejä on kertynyt.

Vaikka en ole halunnut ohjelmoida kesääni, sille on väkisinkin tullut tiettyä ryhtiä. Elokuun alussa on kotikylän seuran suuret juhlat, joissa ilmeisesti esitän jotain. Elokuun puolessa välissä olisi “sukukokous” Savonlinnassa. Sisko haluaisi sinne. Ilmoittauduin myös Töyhtöhyypän kuoron Tallinnan-matkalle elokuun loppupuolella.

Tässä taitaa olla jo liikaa. Lupauduin vielä tekemään paikallislehteen tarvittaessa juttuja!

Alan ymmärtää muita eläkeläisiä. Aina kiire, vapaudesta ei tietoakaan.

Otsikko on peräisin äidiltäni, jonka mielilause oli “työtä on niinkuin tuhkaa”, kun hän riensi tehtävästä toiseen ja patisti meitä laiskoja kodin askareisiin.

Nyt olen viimeinkin kokenut flown.

Mennä viikollako se oli, kun paheksuin numero-orjuutta. Sitä että kaikki tavoitteet ovat numeroina: näin ja näin monta minuuttia vesijuoksua, niin ja niin monta kiloa ensi juhannukseen mennessä jne.

Tavoitteet eivät aina olekaan numeraalisia.  Pihatöissä tavoitteet ovat nurkkia ja päätyjä, puita ja kiviä. Kunhan jaksan tuon kiven luo haravoida, niin sitten menen lepäämään. Vielä tuo pääty! Silpaisenpa tuon pensaan oksasaksilla. Tuonkin vielä ehdin!

Huomasin äsken, että kyse ei olekaan tavoitteista. Alun perin en aikonut tehdä näin paljon kerralla: flow vei mennessään. En malttanut lopettaa, kun työ maistui kipeytyneestä ranteesta huolimatta.

Tänäänkin lähden raatamaan ulos. Huomenna ostan uudet oksaleikkurit. Ostaisin silppurinkin, mutta Töyhtöhyyppä ei käsitä, että sellaiseen pitäisi uhrata rahaa, kun risut voi kipata vajan taa tontin rajalle.

Kyllä tämä pian ohi menee. Kunhan kesä ehtii lähemmäksi. Tai kipeydyn kunnolla.

edit klo 15.23

Tänään en päässyt mukaan virtaan. Rannetta särki niin paljon, että lopetin työt tunnin aherrettuani. Jos en päässytkään virtaan, pääsin järveen. Kävin kastautumassa kaksi kertaa.  Jätin toiveikkaana kakkosuikkarini puun oksalle kuivumaan. Jospa tästä lähtien joka päivä…