Hellällä palavalla sydämellä

Pomo käski mennä koeajamaan traktoria Valtran näyttelyyn. Yritin pullikoida vastaan ja informoida olemattomista traktorinkäsittelytaidoistani: itse asiassa olen ajanut vain henkilöautoa ja jarrutonta mopoa.

Olen kyllä nähnyt useita traktoreita elämäni varrella. Esimerkiksi kotipuolessa Etelä-Pohjanmaalla pelkäsin pienenä yhtä Zetoria, jonka ihmeellisesti kiemurteli tullessaan tiellä vastaan. Niihin aikoihin kerrottiin myös, että Zetori kyselee mennessään: tästäkö, tästäkö, tästäkö? Valmet tulee perässä ja neuvoo: Niin, niin, niin!

Pari vuosikymmentä sitten viisivuotias poikani ihmetteli naapurin emännälle, että miksi teillä on kaksi traktoria. Kun emäntä sanoi, että tuo toinen on minun traktorini, poika suhtautui tietoon epäluuloisesti ja tokaisi: “Mutta eiväthän naiset yleensä käytä traktoria.” Tässä luulossa minäkin olen ollut koko ikäni, vaikka olenkin nähnyt naapurin Leenan ajavan pellolla Jonteerillaan.

Rohkea rokan syö

Näyttelyssä ei ollut onneksi kovin paljon väkeä. Miehet hörähtelivät rattoisasti, kun kerroin, että tarkoitukseni on koeajaa traktori.

Suunnittelin, että ajan kylätietä pitkin parikymmentä metriä yhteen suuntaan. Kauhistuksekseni Valtran Antti Marttila sanoi, että koeajo tehdään tässä sänkipellolla, jossa isännät ovat jo kokeilleet T180 ja T130 -malleja sekä muokkauslaitteita. Minä pääsin ajamaan T180-mallilla.
- Kai tässä on pelkääjän paikka, ettei minun tarvitse yksin mennä koppiin, kyselin.
Marttila meni taakse istumaan, mutta minä en suostunut kiipeämään traktoriin, ennen kuin Marttila oli kääntänyt sen. Traktorin etupuolella oli näet syvä oja, enkä halunnut opetella traktoria peruuttamaan, se oli vaikeaa autokoulussakin.

Saisikohan istuimia erikseen?

Traktorin koppiin johtivat askelmat, joita pitkin isompikin ihminen onnistui kiipeämään. Istuin oli paljon mukavampi kuin autossani, saati sitten työhuoneessani. Ei hassumpaa! Ergonomia on siltä osin varmasti kunnossa. Saisikohan tällaisia ostaa erikseen?

Marttila näytti minulle jarrut ja kokeilin niitä. Sivupaneelissa oli monenlaisia painikkeita, Marttila painoi jotakin niistä ja sitten mentiin. Yllätyksekseni kultivaattori oli laskettu alas, joten minä tein oikeasti töitä. Pelotti hirveästi, ja Marttila tarttui välillä ohjauspyörään, kun lipesin vähän suunnasta.
- Mistä tämä pysäytetään, kiljuin puolirinteessä, vaikka juuri äsken minulle oli näytetty jarrut. Ihmettelen vieläkin, missä se kaasu oli, kun en muista sitä painaneeni? Silti se liikkui!
- Kiitti, mulle riitti, mutisin ja kävelin takaisin.

Oikea muotovalio

Palasin telttakatoksen luo, jossa  Aune ja Ritva paistoivat näyttelyssä kävijöille makkaraa. Aune tarjosi minullekin, mutta sanoin, että olen vielä sokissa eikä ole ruokahalua, mikä on kyllä varsin epätavallista.

Aune hämmästytti minua kertomalla, että hän oli ajanut monta kertaa traktoria, metsässäkin. Aunen traktori oli hytitön, takavetoinen keulija.
- Kun menin äestämään, se nousi pystyyn, kertoi Aune hurjista kokemuksistaan.
Hän ihastui suunnattomasti, kun kerroin, että sain ajaa sillä sinisellä traktorilla, jonka nokan alla pyöri 180 hummaa.
- Eikö se olekin kaunis! Niin pyöreät, sulavat muodot! Sopii meille pyöreille, Aune hehkutti!
- Oikea muotovalio! Ei sellainen kulmikkaan tekninen vempain, kuten tuo tuossa, hän sanoi ja huitaisi lähelle pysäköityyn punaiseen traktoriin päin. -Sitä sinistä teki mieli ihan silittää!
- Niin siinä sinisessä on painopistekin alhaalla samoin kuin meillä, huomasin.

Keväällä 1987 toimme kotiin tuliterän valkean kaunottaren (Mazda 626), joka ikuistettiin perhealbumiin arvoisessaan seurassa valkovuokkoja kasvavan koivikon reunalla.

Kymmenvuotias Tilkkituikku oli innoissaan uudesta autosta ja kehoitti pitämään siitä hyvää huolta, koska hän ottaisi sen omaan käyttöönsä heti, kun saisi ajokortin.

Pitkät työmatkat kuluivat miellyttävästi. Sinä kesänä kilometrejä kertyi matkamittariin myös jokaviikkoisilla raskailla sairaalareissuilla parinsadan kilometrin päähän. Ne matkat loppuivat syksyllä Mumman kuolemaan.

Sadan kilometrin päivittäiset työmatkat saivat uutta sävyä, kun perusteellinen remontti tieosuudella alkoi. Isot ja pienet kivet raatelivat pohjaa, ja vastaantulevien autojen pyöristä singahteli kiviä niin että pelti kolisi. Kesäasukkaat valittivat, kun joutuivat ajelemaan kiertoteitä viikonloppukeikoille mökeilleen. Meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja, jos aioimme käydä töissä. Kaikessa kurjuudessa olimme onnellisia, että tie vihdoin parani.

Jossain vaiheessa valkean kaunottaren asema ykkösautona loppui, ja se siirtyi alempaan kastiin.

Sitten Tilkkituikku ja Näkkylämäki menivät yhtaikaa autokouluun. Kortit saatiin ja piti päästä autoilemaan.
Heti alussa Näkkylämäki runttasi autoa liukkaalla tiellä molemmista päistä. Vauhti oli onneksi niin vähäinen, että tienmutkan kallioon törmäämisestä selvittiin säikähdyksellä. Pahemminkin olisi voinut käydä. Jo samalla viikolla Tilkkituikku täydensi muotoilua liukumalla koulun pihalla opettajan auton etukulmaan.

Oiottiin ja paikattiin. Tilkkituikku päätti kaverinsa kanssa maalata ruostetta kukkivan auton edustavammaksi. Työ onnistui muuten, mutta valittu maali ei ollut kovin laadukasta ja hilsehti pikku hiljaa pois. Auto oli syksyllä pitkään lepän alla. Kun auton päältä harjattiin lehdet pois, nähtiin luonnon taideteos: vihrein lehdin kuvioitu auton katto.

Katsastuksesta auto meni läpi aina korjausten jälkeen. Eräänä vuonna autoa ei hyväksytty kahden alaosastaan ruostuneen oven takia.

Ei hätää. Tilkkituikku oli niin kiintynyt Mazdaan, että oli hankkinut itselleen samanmerkkisen ja lähes samanikäisen auton ja vielä varaosiksi vajaamme kolmannen, josta saatiin kauniin kullanväriset ovet toiselle sivulle.

Siinä vaiheessa kieltäydyin lopullisesti ajamasta kakkosautoa. En kestänyt kultaisin ovin varustettua valkoisenharmaanvihreän kukertavaa ja hilsehtivää kärryä, josta kuului ajaessa omituisia ääniä! Töyhtöhyyppä sen sijaan ymmärsi Mazda-paran ongelmia - naksuvista nivelistä kun oli omiakin kokemuksia.
Yllättäen myös Näkkylämäen mielestä ainoa oikea auto oli meidän 17-vuotias kaunokaisemme.
– Iskän auto on jotenkin autompi, hän sanoi koeajettuaan uutta autoani (sekin muuten oli Mazda).

Syksyllä 2004 ympyrä kiertyi umpeen. Taas teimme sairaalareissuja Pohjanmaalle, nyt Paapan takia, mutta ei enää valkealla kaunottarella.

Valkea Mazda-vanhus tuomittiin romutettavaksi, mutta ei kokonaan. Tilkkituikun kaveri suoritti sydämensiirron. Joku onnellinen kumitassu sai meidän Mazdan hyvän sydämen.

- Sinä saat sitten olla mulle koirana, nyyhkäisin miehelle.  - Vien sut lenkille ja sä heilutat häntääsi ja palvot minua!

Mies katseli minua synkkänä. En vielä silloin tiennyt, miten lujille koiran saattaminen autuaammille myyrästysmaille oli ottanut. Myöhemmin hän kertoi, että kaivaessaan kuoppaa routaiseen maahan hänestä oli tuntunut kuin hän putoaisi itse siihen kuoppaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun sydänvika ilmoitti itsestään.

Minä olin kiertänyt tavanomaisen koiranulkoilutuslenkkini. Olin itkenyt suunnilleen joka pajun juurella. Muistelin, kuinka se poikkesi polulta, teki omat polveilunsa metsässä ja kutsuessani tuli silmät kirkkaina ja häntä heiluen luokseni.Talvella se innostui sukeltamaan läpi puuterilumen, niin että rantapelto pöllysi valkeina pilvinä.

- Miksi sinä et voinut erottaa kissanpoikasta myyrästä, kysyin siltä, joka oli jo mennyt.

Sillä oli tapana ottaa kiinni hiiriä ja myyriä, jotka se toi portaille ja asetti riviin alimmalle askelmalle. Tappoi se joskus keväällä linnunpoikiakin, kun en aina ehtinyt kieltämään. Sitten se onneton meni tappamaan naapurin valkean kissanpoikasen. Vaikkei Esteri millään tavoin ilmaissut, että koira olisi hävitettävä, mies ei kestänyt kyyneliä naapurin silmissä. Naapurisopuun vedoten hän päätti, että koira on hoidettava pois.

Olihan siitä vastusta. Sen kanssa oli käytävä reippailla lenkeillä, koska se oli siperianhusky, jonka piti saada riittävästi liikuntaa. Se ei viihtynyt yksinään ulkona, mutta sisällä sillä oli liian kuuma. Se tahtoi vähän väliä ulos ja taas sisälle. Sen karvoja oli koti pullollaan. Jos sillä ei ollut juoksuaika, se oli valeraskaana.

- Minä haluan, että minun tuhkani sirotellaan rantapolun varteen, lähelle sen hautaa, sanoin. Mies tuijotti  synkkänä tiskipöytää.

Kaksoset heittivät pyöränsä keskelle pihaa.

- Äiti, missä Tähti on? Se ei ollut meitä vastassa linja-autolla! Onks sillä taas juoksuaika?
- Ei ole. Se ei juokse enää koskaan. Kysykää isältänne! ärähdin ja painuin sänkyyn syvälle peiton alle.

****

Kirjoitin tämän joskus entiseen blogiini. Tuli mieleeni, kun kuulin, että Arsene on hankkimassa koiraa - huskya, kuinkas muuten. Olen esitellyt tyttärelle kaikki koiranpidon ongelmat. Ei auttanut.