Hellällä palavalla sydämellä

Tämän päivän Aamulehdessä toimittaja Tuulia Matilainen kirjoittaa solastalgiasta. Termi on yhdistelmä latinan sanasta solacium ‘mukava’ ja kreikan sanasta algia ‘tuska’.

Solastalgialla tarkoitetaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa maiseman menetystä sekä koti-ikävää, joka aiheutuu tuttujen kasvien ja eläinten häviämisestä. Matilainen sanoo, että vastentahtoinen luopuminen tutusta ympäristöstä vie mielen sekasortoon. Suru voi muistuttaa jopa läheisen menetystä.

Tunnistan ilmiön. Surin pitkään lähimetsän avohakkuuta. Siinä menivät tutut polkuni ja sienipaikkani. Parin vuoden kuluttua tilanne hieman helpotti, kun hakkuualue roihahti horsmasta punaiseksi ja mustikkamaiden tilalle tuli satoisa vatukko.

Elämän evakkona en ole varsin vastentahtoisesti siirtynyt kotikonnuilta pois: innoissani lähdin Pohjanmaalta etelän valkovuokko- ja näsiälehtoihin. Kaupunki ei ole koskaan viehättänyt asuinpaikkana, mutta sielläkin voi käydä ihailemassa puistoja.

Viime aikoina olen unissani vaeltanut lapsuuden leikkipaikoilla. Unet ovat saaneet minut kaipaamaan menneitä maisemia: leikkikiviä, heinälatoja, jokirantaa, kissankäpäläpaikkaa ja kylän ainoata kalliota.

Kymmenisen vuotta sitten tein retken menneisyyteen. Yritin mennä pieneen kielosaareen, mutta en enää sinne päässyt.

Ensimmäinen koulutieni kulki joen ja puron muodostaman ison saaren poikki. Matkalla oli kaksi siltaa: Myllysilta ja Isosilta. Mylly oli hävitetty jo kauan sitten, ja puron poikki vei ohut lankku. Arvelin, ettei se kestäisi. Kiersin autolla toiselle puolelle ja totesin, että isosilta oli purettu kokonaan.

Olisin ehkä päässyt kiviä myöten saareen, sillä ennen - ainakin keväisin - melko vuolas joki oli kuivunut ohueksi luruksi, joka kierteli kivikossa parhaansa mukaan. Joen kuivatti ylemmäksi kaivettu uusi tekojoki, joka tehtiin aikoinaan tulvasuojelun takia. Myöhemmin koko systeemi osoittautui virheinvestoinniksi. Paitsi jokea seudulle oli synnytetty tekoallas, joka ainakin alkuvaiheissaan näytti ihan omituiselta kelluvine mättäineen ja vedestä nousevine mäntyineen.

Puron rannat olivat kasvaneet umpeen. Vanha tervahauta, jonka päältä laskettelimme puron jäälle oli kutistunut omituisen pieneksi kumpareeksi. Tutkimatta jäi, vieläkö siellä kasvaa kissankäpäliä, valkeita ja punaisia.

En lopulta halunnutkaan kielosaareen, vaan lähdin etsimään sitä niittyä, jonka laidalla oli Moonin Kreetan tuvan rauniot, iso kataja ja sen juurella mansikkapaikka. Kuivuneesta katajasta ymmärsin olevani oikeassa paikassa, mutta niitty oli kasvanut umpeen eikä mansikoista ollut lehteäkään jäljellä.

Ehkä se kallio on vielä entisensä. Sitä menen katsomaan ensi suvena.

- Suru on mennyt syrämeeni eikä se sieltä lähre. Sen surun nimi on solastalgia - maiseman ikävä.

Ajattelen kauhulla sitä päivää, jolloin minun on muutettava täältä korvesta kaupunkiin, johonkin senioriasuntoon tai kerrassaan vanhainkotiin. Viimeiset kolmekymmentä vuotta minulla on ollut oma maisema, johon olen kiintynyt. Tunnen tämän järvenrantaan laskevan rinnetontin jokaisen näsiän, kuusaman ja seljan. Olen kiintynyt sammaltuneisiin kiviin ja rannan tervaleppiin ja sinivuokkopaikkaan ihan alhaalla rannassa sekä järven toisella puolella kohoavaan metsäiseen vuoreen.

Ehkä siksikin minun on kuvattava joka ruoho, korsi ja kivi, että muistaisin, kun en enää saa nähdä.

Tänä aamuna syntyi viides lapsenlapseni,  pieni tyttö.

Tilkkituikku soitti puoli yhdeksän aikoihin ja kertoi, että sairaalassa ollaan. Arvelin, että menee vielä tunteja ennen kuin mitään tapahtuu, mutta jo kymmeneltä tuli uusi soitto järkyttyneeltä isältä: tyttö tuli.

Poikani ei ollut käynyt synnytysvalmennuksissa, joten kokemus oli ollut aikamoinen. Sanoi, että ei ollut arvannutkaan, kuinka kovaa hommaa se on.

Niinhän se on. Tulos silti palkitsee kaikki vaivat.

Annan tytölle peitenimeksi Lumikki.

- Puhelin, minunhan piti soittaa Mattilan myllylle, huomaa kansakoulunopettaja-palopäällikkö Agapetuksen näytelmässä Palokunnan juhlat.

Opettajaa kutsutaan yhtenään puhelimeen, koska hän on niin monessa mukana. Näytelmässä harjoitellaan kappaletta palokunnan juhliin. Ohjaaja menettää lopulta hermonsa, kun harjoituksista ei tahdo tulla mitään ja dead line lähestyy uhkaavasti. Lopulta hän ruuvaa puhelimen luurin irti ja piilottaa sen taskuunsa. (Sitä en kyllä ymmärrä, miten se soittoja estää, mutta ilkityö toimii, ketään ei kutsuta puhelimeen.)

Kännykkäaikana ollaan yhdessä kaikkien kanssa kaikkialla ja koko ajan. Ihmiset ovat kuin näytelmän opettaja: puheluja tulee ja menee. Onneksi nykyään ymmärretään sentään sulkea vehje tärkeimmissä tilaisuuksissa.

Mitä meillä oli ennen kännykkää?

Kun olin pieni, kylässä oli vain yksi puhelin. Puhelin oli ruskea laatikko naapurin kamarin seinässä. Naapuriin mentiin soittamaan vain, jos oli oikein tärkeää asiaa jonnekin. Olin kerran isän mukana, kun isä puhui puhelimeen. Isän repliikkien välillä puhelimesta kuului kummallista ääntä. Kuvittelin, että se on puhelimen sisällä oleva oikein pieni keskusneiti.

Sitten naapurin isä myi puhelimensa ja osakkeensa meidän isälle. Äiti muisti muistuttaa tästä tyhmästä kaupasta vuosikausia. Veljeni olisi saanut puhelinkoneita halvalla työpaikaltaan, koska maakunnan toisella laidalla puhelinverkkoa muutettiin automaattiseksi ja vanhoja puhelimia jäi pilvin pimein pois käytöstä.

Meidänkin kylä automatisoitiin, mutta olin jo silloin lähtenyt opiskelemaan. Jos oli asiaa kotiin, soitin puhelinkopista. Kun huonetoverini äiti osti tyttärelleen puhelimen, saattoi  kotiväkikin ottaa yhteyttä minuun päin.

Onnistuin vuonna 1997 pääsemään johdon kurssille. Kaikilla muilla osallistujilla oli jo kännykkä, minulla ei. Minun työpaikassani matkapuhelin oli vain johtajalla ja apulaisjohtajalla, pikkupomot saivat pärjätä ilman. Johdon koulutus alkoi erämaahotellissa eräänä myrskyisenä päivänä. Kun liukastelin peilikirkkaalla tiellä myrskyssä kotiin, tajusin mitä minulta puuttui. Seuraavana päivänä menin ostamaan Ringon. Se oli yksinkertaisin ja halvin matkapuhelin siihen aikaan.

Työpaikallakin yhtäkkiä todettiin, että kännyköistä voisi olla hyötyä myös alipäälliköille. Minulla oli kaksi kännyä. Koska sain käyttää työpuhelinta myös omiin puheluihini, annoin Ringoni Töyhtöhyypälle, vaikka hän vastustelikin. Ei kuulemma tarvinnut.

Sillä tavoin pääsin mukaan teknologian riemuun. Viimeksi ostin pari vuotta sitten monitoimilaitteen, jota voi käyttää puhelimena, kamerana, radiona, gps-laitteena, nettiselailuun, musiikin kuunteluun ja ties mihin vielä. Käyttöohje on niin paksu, etten ole vieläkään opiskellut sitä kokonaan. Kameran takia sen ostin.

Kännykkä ja sen sukuiset laitteet ovat erinomainen keksintö. Kännykkä on kuin tuli, hyvä renki mutta huono isäntä. Nykyään Agapetuksen opettaja-palopäällikkö puhuisi harjoituksissa koko ajan kännykkäänsä. Eikä ainoastaan hän, vaan kaikki muutkin. Kirjakauppias Kääpälä tekisi plaritilauksen suoraan harjoituksista, kunnankamreerilla olisi koko ajan asiaa sairaalaan, jossa hänen vaimonsa on synnyttämässä. Pöydällä istuvat nuoret naiset tekstailisivat yhtenään, ja kauppias Hoitonen ottaisi vastaan kalkki- ja apulantatilauksia. Ohjaaja Urmasto olisi jo repinyt kaikki hiuksensa.

On kännykässä yksi todella huono puoli. Tai oikeastaan se  ei ole kännykän vaan nuorison vika. Jos minä soitan heille, eivätkä he vastaa, huolestun. Huolestun yhä enemmän, kun he eivät heti soita takaisin, vaikka ovat ihan varmasti nähneet että minä olen yrittänyt tavoittaa.

Huomenna pitäisi Näkkylämäen perheineen laskeutua Vantaalle. Jo on aikakin. Olen aika hyvin selviytynyt näistä päivistä; vain viime yönä näin pahaa unta. En edes muista sitä, mutta jotain ikävää siinä tapahtui - ja tuolle perheen pienimmälle.

On tässä koeteltukin. Kaikkea muuta osasin pelätä, mutta en maanjäristystä. Eihän sellainen Kuubaan osunut, mutta aika läheltä liippasi. Kauhujen ja kaaoksen katseleminen uutisista järkyttää. Tänään muistin lähettää Kirkon ulkomaanavun kautta rahaa haitilaisten auttamiseen.

Kaikenlaista voi toki täälläkin sattua, mutta ei tuollaisessa mittakaavassa. Suomi on onneksi tasainen maa niin maaston kuin säidenkin puolesta. Pakkanen kuulemma on kiristymässä, mutta se on paluuta tavalliseen talveen.

Lumikenkäilin taas raikkaassa metsässä. Näin pienet sorkan jäljet, varmaan peuran tai kauriin.

Pellolla hanki kohahti. Lumi saattoi olla sängen varassa, ja kun tallasin siellä, se laskeutui alemmaksi. Silti vähän säikähdin.

Metsässäkin kohahti vähän väliä. Lumen ote puista alkaa hellittää.

Lisää huurrekuvia. Piti löytää vähän punaistakin tuon valkoisuuden keskeltä.

Pakkanen hellitti sen verran, että päätin lähteä lumikenkäilemään. Maailma oli huikaisevan valkoinen:  puiden oksat täynnä mitä merkillisimpiä muodostelmia.  Mukana oli vain kännykkäkamera, mutta kuvia piti ottaa. Yritin ikuistaa huurteen sulkamaista rakennetta, mutta lähikuvat eivät onnistuneet.

Jäällä ei ollut paljon lunta, ja suunnittelin jo hiihtoretkeä huomiseksi. Ei onnistu - ohuen lumikerroksen alla on silkkaa vettä!

Vaikka olen monesti  leuhkinut syntyneeni navetassa, se ei ihan pidä paikkaansa. Syntymämökistäni tehtiin myöhemmin navetta, sitten kun isä sai rakennetuksi uuden talon. Kotona vain usein lueteltiin, että Isosisko syntyi Paapan kotona, Leijonamieli Lappeenrannassa, Velipoika Sannan tuvalla ja Obeesia navetassa.

Isä kertoi, että hän sai  lähikylästä Mantan pienen saunan, johon perhe aluksi muutti. Myöhemmin isä sai äidinisän kotimökistä kolme hirsiseinää, jotka hän liitti saunan yhteyteen.  

Mökissä oli siis se pieni sauna ja sen kylkeen liitettynä kolme hirsiseinää.  Katto rakennettiin vähän korkeammalle, niin että muodostui eräänlainen vintti. Saunan eteen rakennettiin vielä pieni porstua, josta oli käynti  myös asuinhuoneeseen.  Vintille isä rakensi kömmän varastoksi ja kesähuoneeksi isommille lapsille.

Lehmäkin oli ja lampaita. Ne olivat kuulemma pikkuruisessa karjasuojassa. Sitä en muista.

Syntymäkotini oli köyhä, mutta se ei kuulemma haitannut muita kuin ulkopuolisia, jotka kävivät taivastelemassa nelilapsisen perheen hygieenisiä oloja. Äiti sanoi aina, että “meillä ei ollut kuin kolme märkää lasta, kun tulimme tänne”. Neljäs märkä lapsi syntyi vasta omalla maalla.

Tärkeintä oli, että oli päästy omalle maalle. Ennen  maan ostoa perheeni oli asunut toisten nurkissa ja vain haaveillut omista oloista. Äiti oli nähnyt unenkin, jossa hän hän katseli omaa maata ja siellä laiduntavia kahta punaista lehmää.  Sekin toteutui aikanaan, vaikka aluksi lehmät olivat ayrshire-rotua.

Maa oli ostettu äidin sedältä, joka oli lähtenyt Amerikkaan siirtolaiseksi. Luulen, että tuon kahden hehtaarin ostoa auttoi jokin sotien jälkeinen maanhankintalaki.

En muista aikaa, jolloin asuimme vanhassa mökissä, mutta sauna palveli myöhemminkin saunana, ja mökistä oli tehty navetta. Rakennusta oli jatkettu molemmista päistä: toisessa päässä oli puulato ja toisessa heinälato. Navetan oviaukko oli puhkaistu toiselle seinälle, niin että saunan eteisestä ei enää päässyt navettaan.

Kuvassa Pikku-Obeesia Isonsiskon ja Velipojan kanssa. Taustalla näkyy kodin ikkuna. Lato näyttää jo tuolloin rakennetun mökin kylkeen.

Sauna oli musta. Kiuas oli ovensuussa oikealla, peräseinällä pieni ikkuna ja räppänä sekä pesupöytä. Vasemmalla seinällä olivat pitkät lauteet ja oikealla lyhyt laude.

Muistan kuinka minua pestiin harmaassa metallisessa punkassa ikkunan edessä. Sitten päälleni huitaistiin punaruudullinen roiti (muistin tuonkin sanan!) ja kannettiin pihan yli tupaan.

Uusi hirsisauna pystytettiin vasta paljon myöhemmin, eikä se koskaan mielestäni vastannut löylyiltään sitä vanhaa mustaa.

Ensimmäistä lehmää en muista, vaikka sillä on merkittävä osa elämässäni. Isä oli saanut lehmän kasvatuskodistaan, sen jälkeen kun Kaisa-piika oli huomauttanut asiasta isän kasvatusvanhemmille. Hän oli sanonut, että piiallekin annetaan lehmä kymmenen vuoden palveluksesta. Isä oli toki tehnyt töitä maalaistalossa eikä vain ollut täysihoidossa.

Sen lehmän nimi oli Ilo. Ilo sohaisi sarvellaan äitiä silmään, kun hän odotti minua.  Äidillä oli ollut keskenmeno pari vuotta ennen minua, ja myös minun jälkeeni odotettu vauva meni kesken. Äiti arveli, että minä selvisin täysaikaiseksi, koska hänen oli oltava  silmänsä takia levossa kriittisimmän ajan yli.

Olin oikein hyvin hengissä, syntymäpaino oli melkein viisi kiloa.

Olen hämmästellyt, miten kuusihenkinen perhe saattoi elää niin ahtaasti. Toisaalta eihän heillä ollut sellaista määrää tavaraa kuin nykyaikana katsotaan tarpeelliseksi.  Heillä oli hella, senkki, heteka ja kerrossänky, pöytä ja tuolit, tuskin muuta. 

Ne kolme seinää olivat peräisin mökistä, jossa oli ollut kaksi huonetta. Toinen, neliseinäinen oli jäänyt alkuperäiselle paikalleen pajaksi. Niiden seinien sisällä oli varttunut isoisäni veljineen. Kirkonkirjojen mukaan Rannan mummalla oli yhdeksän poikaa, syntyneet vuosina 1862 - 1883. Näistä seitsemän varttui aikuiseksi siinä mökissä. Silloin vasta ahdasta oli.

Vuoden vaihtuessa lehdissä on yleensä kertaus menneen vuoden tapahtumista.

Nyt vaihtuu myös vuosikymmen, vaikka tuntuu siltä, että vasta eilenhän me seurasimme naapurikylän  millennium-ilotulitusta.

Olen tähän  asti arvellut, että 1970-luku oli vaiheikkain jakso elämässäni. Siihen ajanjaksoon ajoittuvat opiskelu, ensimmäinen työpaikka, avioliiton solmiminen ja lasten syntymät sekä muutto toiseen kaupunkiin.

Vasta eilen tulin ajatelleeksi, että päättynyt vuosikymmen oli sekin aika monipuolinen.

- Vuosi 2000 vei mennessään 25-vuotisen työpaikkani. Samana vuonna pääsin opiskelemaan multimediaa.

- 2001 opiskelu jatkui.

- 2002 aloin opiskella opettajan pedagogisia valmiuksia ja pääsin pätkätöihin kokonaan uudelle alalle.

- 2003 syntyi toinen lapsenlapseni Nuuskamuikkunen. Minusta mumman tehnyt Niiskuneiti oli syntynyt jo vuonna 1998.

- 2004 syntyi kolmas lapsenlapseni Pikku Myy. Samana syksynä isäni kuoli melkein 93-vuotiaana.

- 2005 loppuivat pätkätyöt ja ryhdyin päätoimiseksi työttömäksi.

- 2006 - 2007 ei ilmeisesti tapahtunut mitään erikoista??

- 2008 oli esikoiseni Arsenen ja Cowboyn häät

- 2009 loppui työttömyys ja pääsin eläkkeelle. Poikani Tilkkituikku meni naimisiin Untuvaisen kanssa. Tyttäreni Näkkylämäki ja kumppaninsa Metsänpoika saivat Vienon, joka on neljäs lapsenlapseni.

Siinähän se hurahti ohi, vuosisadan ensimmäinen vuosikymmen.

Muistan muutakin: surullista ja ahdistavaa. Kummallista kyllä, ne asiat tulevat mieleen viivytellen. Niin kai ihmisen mieli toimii.

Yritin löytää runovarastostani tarkan sitaatin Eino Leinon runosta, jossa viimeinen säe kuuluu: “päällimmäiseksi paremmat”. En löytänyt. Sen sijaan löysin sitaatin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Siinä ilmoitetaan, että “ainapa, koira vieköön, hyvä täällä päällimmäisenä keikkuu”.

Hyvä keikkuu. Toivottavasti tänäkin vuonna.

Jouluaatto on onnistuneesti ohi: vastuullani olleet riisipuuro, perunalaatikko ja rosolli onnistuivat. 

Aatonaaton myräkässä saapui ensin Näkkylämäki perheineen (Metsänpoika  ja Vieno, 6 kk). Aattona kokoonpanoa täydensivät Tilkkituikku ja Untuvainen.  En ole tainnut vielä kertoakaan, että meille on tulossa viides lapsenlapsi. Untuvainen odottaa, laskettu aika on helmikuussa.

Olen aika onneton kokki, rutiinia ei ole riittävästi. Toki osaan perunalaatikon, riisipuuron ja rosollin valmistaa, mutta jouluaattona on aina niin monenlaista tarjolla ja ajoitus on tarkkaa. Määrien arviointi tuottaa myös tuskaa. En haluaisi ruuan loppuvan, mutta toisaalta en myöskään halua syödä joulujämiä loppiaiseen saakka.

Yhtä puuttui. Suklaata en hankkinut tähän huusholliin yhtään. Muistan aiemmmilta vuosilta, kuinka koko poppoo oli suklaaähkyssä. Pähkinöitäkin hankin vain pussillisen sekä rasian vihreitä kuulia. Hedelmiä oli tarjolla riittävästi, mutta niihin ei juuri kukaan jaksanut katsoakaan aterian jälkeen.

Olen suunnitellut tytärten kanssa, että siirrämme perhejuhlan kesään. Silloin mahdumme tänne kaikki, kun osa porukasta voi nukkua vaikka teltassa. Kesäjuhlan tarjoiluista voi tehdä yksinkertaisen: vaikka  keittää isolla kattilalla soppaa. Ja varata jäätelöä pakastimeen.

Ensi kesänä meitä onkin jo kahdeksan aikuista ja kahdeksan lasta. Omia lapsenlapsia näistä on viisi ja lasten puolisoiden lapsia kolme.

Lapset ovat lähteneet. Tilkkituikku ja Untuvainen lähtivät kotiin, ja Näkkylämäki perheineen jatkoi matkaa toiseen mummolaan.

Vieno on söpö. Se osaa melkein sanoa mumma, vokaalit pitäisi vain vaihtaa. Nyt pikkuinen kurluttaa iloisesti: “Mämmäm mämmäm mää…”

Rauha maassa ja ahvenanmaan pannukakku uunissa. Vuoden raskain työpäivä on ohi. Härkäviikot tulossa, ihanaa!