Alun perin ajattelin siivota Arsenen kotona perin pohjin. Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Raivaan vain sen verran, että kykenen siellä asumaan.Saattaa olla, että kun lapset ovat koulussa, minä vain istun omenapuun alla kahvia juomassa. Tai sitten lenkkeilen koiran kanssa.

Tästä selviääkin, että taiteellinen esikoiseni ei ole himosiivooja. Hän näkee värit, mutta ei roskia matolla. Olen jo oppinut tämän ymmärtämään.

Minulla on ollut tapana lapsia vahtiessani tiskata. Enää ei tarvitse: Niiskuneiti hoitaa tiskit ja ihan vapaaehtoisesti.

Kustaanpäivänä tiedossa olevat hoitovelvollisuudet ovat ohi, ja ryhdyn istuttamaan kesäkukkia ruukkuihin.

Muutama yö sitten hän ajoi ensin oman urakkansa. Kun hän oli päässyt tukikohtaan, hänet määrättiin tekemään perään toinen urakka. Joku toinen kuljettaja oli sairastunut äkillisesti.  Laiton keikkahan siitä tuli. Lepoaikoja yms. rikottiin.

Toivottavasti hän seuraavalla kerralla ymmärtää kieltäytyä. Ei kai työpaikkaa voi menettää, jos noudattaa lakia? Luulisi  työnantajan olevan vastuussa.

Huolestuin tietenkin aika lailla. Paitsi tutun nuorenmiehen puolesta, pelkäsin yksinkertaisesti kaikkien tielläliikkujien puolesta. Kuinka monessa vastaantulevassa isossa autossa on väsynyt kuljettaja?

Ennen sanottiin, että lapsi liikenteessä on elävä varoitusmerkki. Täydennän: jokainen kuorma-auto liikenteessä on varoitusmerkki.

Toinen pelottava asia ammattimaisessa liikenteessä on viime aikoina tapahtuneet itsemurhat. Joku päättää ottaa itsensä hengiltä ajamalla päin rekkaa. Vaikka ei rekkakuski loukkaantuisikaan, saa hän varmasti siitä melkoisen trauman.

Aluksi harmitti ihan hirveästi, mutta nyt tuntuu jo paremmalta. Rahat meni, mutta ehkä jotain saan takaisin. Matkatoimisto palautti vain 66,75 e/hlö, mutta ehkä vakuutuksen peruutusturva auttaa. Lohduttaudun sillä, että jos olisimme päässeet reissulle, siellä olisi varmasti kulunut enemmänkin rahaa.

Tulppaanien sijaan suunnittelen nyt rodoja. Olen monena suvena käynyt Elimäen Mustilassa ihailemassa ja kuvaamassa alppiruusuja. Onhan siellä toki muutakin.

Viimeksi Mustilassa satoi kaatamalla. Silti viihdyin. Ensi kerralla otan mukaan saappaat ja sadeviitan. Eiköhän sitten aurinko paista.

Pakkasin eilen kaiken valmiiksi lähtöä varten, kunnes totesin, että ei minusta ole matkustajaksi.

Kotisohva, Idols ja kuumaa teetä - siinä viihteeni. Kuin kiusaksi Aamulehdessä oli koko sivu Keukenhofista. Matkatoimistovirkailija lupasi, että tulppaanimatkoja järjestetään ensi vuonnakin. Ja osaan minä sinne yksinkin, jos tarpeen.

Onneksi kotipihalla  kukkivat krookukset.

Täällä vain makaan uppokumossa!

Olen sairastanut aprillipäivästä alkaen. Ikinä ennen minulla ei ole ollut näin pitkään kuumetta tahi lämpöä. Toissa yönä jo hellitti, mutta viime yö oli taas hankala. Ehkäpä lääkkeet kuitenkin alkavat purra.

Eilen koin sellaisen ihmeen, että luokseni tuli ihan oikea lääkäri kotikäynnille. Sellaista ei ole tapahtunut minulle kuin noin neljäkymmentä vuotta sitten. Sain lääkettä pari tablettia ja reseptin. Jos tauti ei tokene, voin soittaa lääkärille.

Sen sijaan että olisin sairaana ajanut neljänkymmenenviiden kilometrin päähän päivystysasemalle jonottamaan tuntikausiksi pääsyä lääkäriin, sain odotella kaikessa rauhassa kotonani. Tietenkin tämä on yksityinen palvelu, mutta maksoin siitä mielihyvin.

Pitäisi jaksaa ajaa kuitenkin apteekkiin. Lääkekuurin pari ensimmäistä tablettia sain lääkäriltä, mutta ne on nyt käytetty.

Kirjoittaminen on harventunut merkittävästi. Ehkä bloggaaminen alkuaikoina täytti jotain koloa elämässäni, koska kirjoitin harva se päivä, jopa kolmea blogia yhtaikaa. Viime aikoina on ollut niin paljon toimintaa, että kirjoittaminen on unohtunut.

Voi se olla sitäkin, että huomaan vähemmän epäkohtia ympäröivässä maailmassa.  Ennen olin kärkevämpi. Aina kun huomasin jotain virhettä jossain, tuli mieleen, että minäpä kirjoitan tästä blogiini. Ehkä olen tyytyväisempi kuin ennen. Tai sitten se on vain laiskuutta.

Syntymäpäivä siis oli ja meni. Blogi jatkuu.

Olen koko huhtikuun sairastanut flunssaa, sen eri muotoja vaihdellen. On alkanut pelottaa, etten pääsekään tulppaaneja ihailemaan. Tänään tuntuu kuitenkin jo siltä, että tauti alkaa hellittää. Sukulaistyttö (nuorempi minua) ilmoitti, että täytyy vain päättää parantua. No joo, tähän ikään mennessä olen jo oppinut, ettei sekään aina riitä.

Muutama vuosi sitten näihin aikoihin kävin ensi kerran järvessä uimassa. Matkaa tilatessani päätin, että uin vasta matkan jälkeen, etten vain sairastu. Päätös on varmaan viisas, sillä järvi komottaa edelleen jäässä.  Luntakin on vielä jään päällä. Tokko ranta on sula edes silloin, kun kotiudun matkalta.

Lumi kyllä sulaa hyvin näillä keleillä. Lämpöä on, sumuista ja sateista.

Olen täällä joskus availlut keskustelua omasta alkuäitiyden ongelmastani - kun maitoa ei kerta kaikkiaan tullut. Eipä minulla ole ollut vieroitusongelmia. Vauvat ovat ilolla vastaanottaneet tuttipullon, kun ovat kerrankin saaneet vatsansa täyteen.

Varma Poika ei todellakaan huoli minkäänlaista tuttia suuhunsa. Sillä raukalla oli tosi kurjaa muppalassa. Puuroaan toki söi lusikalla, niin että ei se nälkää kärsinyt, mutta yö oli vaikea. Lohtua ei löytynyt vaikka se haroi papankin rinnustaa epätoivoisesti. Tilkkituikku vauvaa lähinnä yön hoiteli, mutta lopulta menin ottamaan vauvan itselleni. Enhän minäkään ollut nukkunut, mutta kun pojan piti mennä seuraavaksi yöksi töihin. Jossain vaiheessa piti nukkuakin.

Lapsi nukkui pieniä toveja välillä, mutta heräsi sitten huutamaan. Koetin syöttää lusikalla ja pullolla, kunnes tajusin, ettei tässä varsinaisesti nälästä kyse. Poika on tottunut nukahtamaan tissille. Ilmeisesti monta kertaa yössä. Ei ihme, että miniä on uupunut.

Päivällä se oli aurinkoinen pieni otus. Se täyttää vasta tiistaina 8 kk, mutta tänään se tosiaan nousi parikin kertaa omin avuin seisomaan sohvaa vasten. Seisoipa ilman tukeakin sekunnin. Se osaa myös ansiokkaasti repiä Bilteman luetteloa ja leikkiä Brion junilla.

Minä en ole oikein uskonut, että vieroittaminen voi olla näin vaikeaa. Muilla lapsenlapsilla se on onnistunut pienen vastarinnan jälkeen. Pikku Myy joutui aikoinaan jäämään luokseni hoitoon, niin että minä jouduin aloittamaan pulloruokinnan. Ei se ensin hyväksynyt, mutta sai sitten juonesta kiinni, kun sanoin, että tämä on nyt ainoa vaihtoehto. Sen jälkeen se mielistyi tuttipulloon.

Muistan äitini kertoneen, että veljeni imi tissiä ainakin parivuotiaaksi. Äidin piti lopulta tervata tissinsä. Pitäisiköhän ehdottaa miniälle?

Lumikki oli helppo tapaus.  Miniä on tarjotellut Lumikkia minulle ensi viikonlopuksi, ja onhan se nyt tottunut meihin. Tuli usein syliin eikä vierastanut yhtään pappaakaan. Kyllä me varmaan tultaisiin toimeen. Tosin nyt sillä oli iskä mukana, yksin voi olla vaikeampaa.

Kunhan tässä nyt tervehtyisin kunnolla. Yskiminen pitää minut hereillä, vaikka kuume on laskenut. Lapsiperhe oli yhtä flunssainen. Saattoi se Varma Poika sitäkin itkeä, eikä lohtua löytynyt.

Mutta mumma oli ihan kanttuvei. Vielä eilen illalla kuvittelin, että voisin lähteä Tilkkituikun perheen avuksi, mutta yö meni yskiessä, ja rytmihäiriöitäkin oli. Nyt on jo olo parempi, mutta aamulla oli pakko soittaa ja peruuttaa.

Niin se sitten tämä pääsiäisen aika sujuu osin petinpohjalla viruen. Onneksi Seuran välissä tuli ristikkolehti, sitä voi aina välillä ratkoa, kunnes kyllästyy tai väsyy.

Ulkona paistaa aurinko ja hanki hohtaa. Mediassa puhutaan takatalvesta, mutta ei tämä sitä ole. Ihan normaalia huhtikuuta vain. Takatalveksi sanoisin sitä aikaa, kun lumi sataa omenankukkien päälle. Sellaistakin olen kokenut. Sinä vuonna puin kaksosten päälle kesäkuussa talvihaalarit.

Pitihän se arvata, että suvikumeilla maanantainakin liikuttiin. Lumimyräkkä oli toki arvaamaton ja ennätyksellinen, mutta silti. Minulla on muistissa eräs äitienpäivä taannoin (14.5.), jolloin satoi ainakin 10 cm lunta. Katselin kuinka meidän mäessä autot luistelivat - meno ylöspäin näytti toivottomalta.

Ilmastonmuutoksesta huolimatta meillä on edelleen neljä vuodenaikaa. Ja varmaan tämäkin myräkkä mahtuu normaaliin vaihteluun.

Tuo maanantainen onnettomuussuma oli juuri niillä teillä, joita normaalisti käytän mennessäni lasteni luo. Onneksi ei juuri silloin tarvinnut olla liikkeellä. Jotain hyötyä flunssastakin.

Veljenihän myi kiinteistön joulun alla. Uudet omistajat ovat tehneet järkevän ratkaisun, he polttivat vanhan talon ja ulkorakennuksen maan tasalle.  Tontille jäi  veljeni rakentama asuintalo.

Surettaa. Poltetun talon oli isäni rakentanut 1950-luvun alussa  -  sodanjälkeisistä huonoista aineksista. Se oli ollut asumattomanakin jo toistakymmentä vuotta, varmaan jo ihan homeessa.

Syksyllä hyvästelin vanhat leikkipaikat metsikössä. Tiesin, etten enää sinne mene. Nyt tuntuu siltä, etten  halua edes ajaa kylän halki menevää tietä, vaan kierrän muualta.

Eräs aika on ohi. Ei kokonaan. Unissa palaan sinne.