Solastalgialla tarkoitetaan ilmastonmuutoksen aiheuttamaa maiseman menetystä sekä koti-ikävää, joka aiheutuu tuttujen kasvien ja eläinten häviämisestä. Matilainen sanoo, että vastentahtoinen luopuminen tutusta ympäristöstä vie mielen sekasortoon. Suru voi muistuttaa jopa läheisen menetystä.

Tunnistan ilmiön. Surin pitkään lähimetsän avohakkuuta. Siinä menivät tutut polkuni ja sienipaikkani. Parin vuoden kuluttua tilanne hieman helpotti, kun hakkuualue roihahti horsmasta punaiseksi ja mustikkamaiden tilalle tuli satoisa vatukko.

Elämän evakkona en ole varsin vastentahtoisesti siirtynyt kotikonnuilta pois: innoissani lähdin Pohjanmaalta etelän valkovuokko- ja näsiälehtoihin. Kaupunki ei ole koskaan viehättänyt asuinpaikkana, mutta sielläkin voi käydä ihailemassa puistoja.

Viime aikoina olen unissani vaeltanut lapsuuden leikkipaikoilla. Unet ovat saaneet minut kaipaamaan menneitä maisemia: leikkikiviä, heinälatoja, jokirantaa, kissankäpäläpaikkaa ja kylän ainoata kalliota.

Kymmenisen vuotta sitten tein retken menneisyyteen. Yritin mennä pieneen kielosaareen, mutta en enää sinne päässyt.

Ensimmäinen koulutieni kulki joen ja puron muodostaman ison saaren poikki. Matkalla oli kaksi siltaa: Myllysilta ja Isosilta. Mylly oli hävitetty jo kauan sitten, ja puron poikki vei ohut lankku. Arvelin, ettei se kestäisi. Kiersin autolla toiselle puolelle ja totesin, että isosilta oli purettu kokonaan.

Olisin ehkä päässyt kiviä myöten saareen, sillä ennen - ainakin keväisin - melko vuolas joki oli kuivunut ohueksi luruksi, joka kierteli kivikossa parhaansa mukaan. Joen kuivatti ylemmäksi kaivettu uusi tekojoki, joka tehtiin aikoinaan tulvasuojelun takia. Myöhemmin koko systeemi osoittautui virheinvestoinniksi. Paitsi jokea seudulle oli synnytetty tekoallas, joka ainakin alkuvaiheissaan näytti ihan omituiselta kelluvine mättäineen ja vedestä nousevine mäntyineen.

Puron rannat olivat kasvaneet umpeen. Vanha tervahauta, jonka päältä laskettelimme puron jäälle oli kutistunut omituisen pieneksi kumpareeksi. Tutkimatta jäi, vieläkö siellä kasvaa kissankäpäliä, valkeita ja punaisia.

En lopulta halunnutkaan kielosaareen, vaan lähdin etsimään sitä niittyä, jonka laidalla oli Moonin Kreetan tuvan rauniot, iso kataja ja sen juurella mansikkapaikka. Kuivuneesta katajasta ymmärsin olevani oikeassa paikassa, mutta niitty oli kasvanut umpeen eikä mansikoista ollut lehteäkään jäljellä.

Ehkä se kallio on vielä entisensä. Sitä menen katsomaan ensi suvena.

- Suru on mennyt syrämeeni eikä se sieltä lähre. Sen surun nimi on solastalgia - maiseman ikävä.

Ajattelen kauhulla sitä päivää, jolloin minun on muutettava täältä korvesta kaupunkiin, johonkin senioriasuntoon tai kerrassaan vanhainkotiin. Viimeiset kolmekymmentä vuotta minulla on ollut oma maisema, johon olen kiintynyt. Tunnen tämän järvenrantaan laskevan rinnetontin jokaisen näsiän, kuusaman ja seljan. Olen kiintynyt sammaltuneisiin kiviin ja rannan tervaleppiin ja sinivuokkopaikkaan ihan alhaalla rannassa sekä järven toisella puolella kohoavaan metsäiseen vuoreen.

Ehkä siksikin minun on kuvattava joka ruoho, korsi ja kivi, että muistaisin, kun en enää saa nähdä.

Nyt mietin, mikä on seuraava vaihe. Kun se herää, pitää syöttää lounaaksi pilttipurkista jotain lihasosetta ja päälle maitoa tuttipullosta. Näin lukee siinä ohjeessa, jonka tytär minulle kirjoitti.

Toki olen lapsia hoitanut monta, muitakin kuin omiani, mutta jokainen lapsi on erilainen. Me Vienon kanssa harjoittelemme parin viikon kuluttua tapahtuvaa yökyläilyä varten. Vanhemmat viettävät häitään silloin, ja Vieno viettää laatuaikaa mumman ja papan seurassa.

Äiti on nyt varustautumassa tulevaa juhlaa varten. Iskälle ei ole vielä löydetty sopivaa vaatetta, ja äidin morsiusmekkokin on korjattava. Iltapäivällä vien lapsen kaupunkiin vanhempiensa luo, kunhan nämä ilmoittavat, milloin asiat on hoidettu.

Automatkastakin tulee uudenlainen kokemus. Vieno ei välttämättä nuku, vaan ehkä kiljuu koko matkan. Kaipa sen kestää; on sellaisestakin kokemuksia. Niiskuneiti itki kerran melkein  koko matkan Turusta Tampereelle. Koetin sille sanoa, että tällaista tämä elämä nyt on, joskus pitää tehdä sellaista, mistä ei ollenkaan pidä. Samalla olin itse kiukkuinen lapsen vanhemmille, jotka olivat eronneet hiljattain. Lapsi ei ymmärrä, miksi häntä pompotellaan paikasta toiseen.

Vanhemmille sanoin sen jälkeen, että ikinä enää en kuljeta lasta äidin luota isän luo. Hoitakoot itse siirtelyn.

Vienon ei tarvitse tästä syystä matkoja tehdä. Toivottavasti ei koskaan. Kunhan se tottuu muppalaan, voimme ottaa hänet tänne pitemmäksikin aikaa, jotta nuoripari pääsee häämatkalle.

Sunnuntaina Lumikki kastettiin koko suvun läsnäollessa. Tai siis kahden suvun. Emme tunne vielä Untuvaisen läheisiä, vaikka tapasimmehan me jo häissä ja Puttelin ja Tuttelin synttäreillä viime marraskuussa.

En juuri ehtinyt lasta silmitellä saati sylitellä, mutta onneksi Tilkkituikku tuo perheensä meille kylään ensi lauantaina. Minun pitäisi saada pari hyvää kuvaakin lapsesta sukukirjan seuraavaan painokseen. Näihin aikoihin on myös toisaalla Töyhtöhyypän suvussa syntynyt uusi ihminen: kuva pitää saada, ennen kuin teetän uuden painoksen.

Olen vähän väsynyt viikonlopun takia. Nuuskamuikkunen (6) ja Pikku Myy (5) olivat pari vuorokautta meillä. He olivat meidän mukanamme myös ristiäisissä. Lapset kertoivat, että hauskaa oli. Eikä ihme: he riehuivat Puttelin (6) ja Tuttelin (3) kanssa pitkin seurakuntasalia, niin että pianokin heilui!

Poika haluaa tavallisesti erotessamme halata moneen kertaan. Nyt oli toisin. Kun vein lapset kotiinsa, tyttö halasi ja kertoi, että tulee ikävä. Nuuskamuikkunen pysyi kaukana. Syy on selvillä: meille tuli riitaa, kun en suostunut ostamaan hänelle lisää gormitteja. Joskus mummakin pysyy lujana.

Se ei tarkoita, ettenkö joskus niitä ostaisi. En kuitenkaan pidä kiukuttelusta, sillä on minuun turha vaikuttaa.

Lapset käyttäytyivät melkein koko ajan asiallisesti, mutta maanantaiaamuna, kun piti lähteä, alkoi känkkäränkkä sopivasti muistuttamaan mummalle, että en taida taas pitkään aikaan pitää niitä kahta yötä.
Yhden yön kyläily menee yleensä hyvin, kaksi on liikaa.

Onneksi on olemassa päteviä ja osaavia ihmisiä, joilla on oikeat konstit hallussaan. Rytmi palautettiin normaaliksi, ja sain hakea mieheni kotiin jo illalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Vaikka pysyin rauhallisena sairaalassa ja matkalla, kotiin tultua alkoi levottomuus. Tiesin kyllä suunnilleen, mistä oli kyse, koska siskollani on ollut samantyyppisiä vaivoja.

Levottomuus väistyi, vasta kun Töyhtöhyyppä iloisena soitti olevansa nyt kuin “poikakukkoo”. Se on sanonta, jota isäni käytti usein.

Huomenna yritämme uudelleen Lumikin luo. Repussani on kolmet pienet sukat. Yhdet lähetti sukulaistäti, joka on ne kutonut oman lampaan villasta. Kahdet - pinkit - tein itse viime viikolla.

Tilkkituikku soitti puoli yhdeksän aikoihin ja kertoi, että sairaalassa ollaan. Arvelin, että menee vielä tunteja ennen kuin mitään tapahtuu, mutta jo kymmeneltä tuli uusi soitto järkyttyneeltä isältä: tyttö tuli.

Poikani ei ollut käynyt synnytysvalmennuksissa, joten kokemus oli ollut aikamoinen. Sanoi, että ei ollut arvannutkaan, kuinka kovaa hommaa se on.

Niinhän se on. Tulos silti palkitsee kaikki vaivat.

Annan tytölle peitenimeksi Lumikki.

Ja kyllähän minä juoksinkin, viime yönä. Näin unta, että työnsin kotikylälläni vaunuissa yhdeksättä lapsenlasta. Sitten vahingossa unohdin sen naapuriin ja huomasin työntäväni nukenvaunuja.

Kummallisia unia alitajunta teettää. Tai oikeastaan ei niin kovin kummallisia.  Ajatuksissa on jatkuvasti poikani perhe, johon odotetaan lasta. Tänään Untuvainen on synnytystapaneuvottelussa, jossa päätetään ilmeisesti sektiosta. Silloin lapsi tulisi maailmaan ensi viikolla. Saisinkohan syntymäpäivälahjaksi viidennen lapsenlapsen?

On ollut puhetta, että menisin hoitamaan Untuvaisen lapsia siksi aikaa, kun Untuvainen on sairaalassa. Eilen selvisi, että olen varasijalla, miniän oma äiti pääseekin avuksi. Olen käynyt jo opiskelemassa perheen rutiinit, niin että tarvittaessa selviydyn kyllä urakasta. Mutta lasten oma mummo on parempi ratkaisu, jo senkin takia, että hän asuu paljon lähempänä.

On meillä ollut viime vuosina vauhtia: toissa vuonna Arsene avioitui, viime vuonna vietti Tilkkituikku häitä ja Näkkylämäki sai pienen Vienon. Ensi viikolla syntyy Tilkkituikun ja Untuvaisen lapsi ja ensi kuussa on taas yhdet häät  - Näkkylämäki ja Metsänpoika haluavat tehdä Vienosta aviolapsen.

Me vanhukset seuraamme nuorison touhuja, ja mumma miettii tulevaisuuttaan: bermudankolmiota kolmen kaupungin välillä lapsenvahdin arvokkaassa tehtävässä. Ei sentään juokse, kyllä Mazda vielä jaksaa, vaikka silläkin on jo ikää. Pitäisi jaksaa, niin kalliisti taas sitä huollatin.

Mummakin  jaksaa - toistaiseksi.

Opettajaa kutsutaan yhtenään puhelimeen, koska hän on niin monessa mukana. Näytelmässä harjoitellaan kappaletta palokunnan juhliin. Ohjaaja menettää lopulta hermonsa, kun harjoituksista ei tahdo tulla mitään ja dead line lähestyy uhkaavasti. Lopulta hän ruuvaa puhelimen luurin irti ja piilottaa sen taskuunsa. (Sitä en kyllä ymmärrä, miten se soittoja estää, mutta ilkityö toimii, ketään ei kutsuta puhelimeen.)

Kännykkäaikana ollaan yhdessä kaikkien kanssa kaikkialla ja koko ajan. Ihmiset ovat kuin näytelmän opettaja: puheluja tulee ja menee. Onneksi nykyään ymmärretään sentään sulkea vehje tärkeimmissä tilaisuuksissa.

Mitä meillä oli ennen kännykkää?

Kun olin pieni, kylässä oli vain yksi puhelin. Puhelin oli ruskea laatikko naapurin kamarin seinässä. Naapuriin mentiin soittamaan vain, jos oli oikein tärkeää asiaa jonnekin. Olin kerran isän mukana, kun isä puhui puhelimeen. Isän repliikkien välillä puhelimesta kuului kummallista ääntä. Kuvittelin, että se on puhelimen sisällä oleva oikein pieni keskusneiti.

Sitten naapurin isä myi puhelimensa ja osakkeensa meidän isälle. Äiti muisti muistuttaa tästä tyhmästä kaupasta vuosikausia. Veljeni olisi saanut puhelinkoneita halvalla työpaikaltaan, koska maakunnan toisella laidalla puhelinverkkoa muutettiin automaattiseksi ja vanhoja puhelimia jäi pilvin pimein pois käytöstä.

Meidänkin kylä automatisoitiin, mutta olin jo silloin lähtenyt opiskelemaan. Jos oli asiaa kotiin, soitin puhelinkopista. Kun huonetoverini äiti osti tyttärelleen puhelimen, saattoi  kotiväkikin ottaa yhteyttä minuun päin.

Onnistuin vuonna 1997 pääsemään johdon kurssille. Kaikilla muilla osallistujilla oli jo kännykkä, minulla ei. Minun työpaikassani matkapuhelin oli vain johtajalla ja apulaisjohtajalla, pikkupomot saivat pärjätä ilman. Johdon koulutus alkoi erämaahotellissa eräänä myrskyisenä päivänä. Kun liukastelin peilikirkkaalla tiellä myrskyssä kotiin, tajusin mitä minulta puuttui. Seuraavana päivänä menin ostamaan Ringon. Se oli yksinkertaisin ja halvin matkapuhelin siihen aikaan.

Työpaikallakin yhtäkkiä todettiin, että kännyköistä voisi olla hyötyä myös alipäälliköille. Minulla oli kaksi kännyä. Koska sain käyttää työpuhelinta myös omiin puheluihini, annoin Ringoni Töyhtöhyypälle, vaikka hän vastustelikin. Ei kuulemma tarvinnut.

Sillä tavoin pääsin mukaan teknologian riemuun. Viimeksi ostin pari vuotta sitten monitoimilaitteen, jota voi käyttää puhelimena, kamerana, radiona, gps-laitteena, nettiselailuun, musiikin kuunteluun ja ties mihin vielä. Käyttöohje on niin paksu, etten ole vieläkään opiskellut sitä kokonaan. Kameran takia sen ostin.

Kännykkä ja sen sukuiset laitteet ovat erinomainen keksintö. Kännykkä on kuin tuli, hyvä renki mutta huono isäntä. Nykyään Agapetuksen opettaja-palopäällikkö puhuisi harjoituksissa koko ajan kännykkäänsä. Eikä ainoastaan hän, vaan kaikki muutkin. Kirjakauppias Kääpälä tekisi plaritilauksen suoraan harjoituksista, kunnankamreerilla olisi koko ajan asiaa sairaalaan, jossa hänen vaimonsa on synnyttämässä. Pöydällä istuvat nuoret naiset tekstailisivat yhtenään, ja kauppias Hoitonen ottaisi vastaan kalkki- ja apulantatilauksia. Ohjaaja Urmasto olisi jo repinyt kaikki hiuksensa.

On kännykässä yksi todella huono puoli. Tai oikeastaan se  ei ole kännykän vaan nuorison vika. Jos minä soitan heille, eivätkä he vastaa, huolestun. Huolestun yhä enemmän, kun he eivät heti soita takaisin, vaikka ovat ihan varmasti nähneet että minä olen yrittänyt tavoittaa.

Paavalin päivä on vasta huomenna. Pakkaset ovat paukkuneet  yli kuukauden, tämä jaksohan alkoi jo ennen joulua.

Vanha kansa sanoo Paavalinpäivästä:

- Paavali parasta talvea.
- Paavali talven selän taittaa. (Muuten sen teki jo Heikkikin mennä viikolla.)
- Paavalin pahat pyryt, kynttelin kylmät säät.
- Paavo pakkasen parina, nenä räässä, parta jäässä.
- Jos ei Paaval pauku, ei ole hehko heinäpouta.
- Kun ei kylmä kynttilänä eikä pauku Paavalina, kylmää kynnet kyntäjältä.

Toivottavasti ei kuitenkaan pyrytä kovasti, sillä kansa tietää, että “Paavalin pyry tietää huonoa vuotta, jopa sotaa, meteliä ja yleistä kuolovuotta. Jos Paavalina ei lumi liiku, ei tarvitse ensi kesänä pelätä hallaa.

Siis parempi olisi pakkaspäivä, niin kuin näissä kuvissa, jotka on otettu eilen Einen päivänä. Siitä päivästä ei Vilkunakaan tiedä sananpartta tai ennustusta.

Olen kyllä nähnyt useita traktoreita elämäni varrella. Esimerkiksi kotipuolessa Etelä-Pohjanmaalla pelkäsin pienenä yhtä Zetoria, jonka ihmeellisesti kiemurteli tullessaan tiellä vastaan. Niihin aikoihin kerrottiin myös, että Zetori kyselee mennessään: tästäkö, tästäkö, tästäkö? Valmet tulee perässä ja neuvoo: Niin, niin, niin!

Pari vuosikymmentä sitten viisivuotias poikani ihmetteli naapurin emännälle, että miksi teillä on kaksi traktoria. Kun emäntä sanoi, että tuo toinen on minun traktorini, poika suhtautui tietoon epäluuloisesti ja tokaisi: “Mutta eiväthän naiset yleensä käytä traktoria.” Tässä luulossa minäkin olen ollut koko ikäni, vaikka olenkin nähnyt naapurin Leenan ajavan pellolla Jonteerillaan.

Rohkea rokan syö

Näyttelyssä ei ollut onneksi kovin paljon väkeä. Miehet hörähtelivät rattoisasti, kun kerroin, että tarkoitukseni on koeajaa traktori.

Suunnittelin, että ajan kylätietä pitkin parikymmentä metriä yhteen suuntaan. Kauhistuksekseni Valtran Antti Marttila sanoi, että koeajo tehdään tässä sänkipellolla, jossa isännät ovat jo kokeilleet T180 ja T130 -malleja sekä muokkauslaitteita. Minä pääsin ajamaan T180-mallilla.
- Kai tässä on pelkääjän paikka, ettei minun tarvitse yksin mennä koppiin, kyselin.
Marttila meni taakse istumaan, mutta minä en suostunut kiipeämään traktoriin, ennen kuin Marttila oli kääntänyt sen. Traktorin etupuolella oli näet syvä oja, enkä halunnut opetella traktoria peruuttamaan, se oli vaikeaa autokoulussakin.

Saisikohan istuimia erikseen?

Traktorin koppiin johtivat askelmat, joita pitkin isompikin ihminen onnistui kiipeämään. Istuin oli paljon mukavampi kuin autossani, saati sitten työhuoneessani. Ei hassumpaa! Ergonomia on siltä osin varmasti kunnossa. Saisikohan tällaisia ostaa erikseen?

Marttila näytti minulle jarrut ja kokeilin niitä. Sivupaneelissa oli monenlaisia painikkeita, Marttila painoi jotakin niistä ja sitten mentiin. Yllätyksekseni kultivaattori oli laskettu alas, joten minä tein oikeasti töitä. Pelotti hirveästi, ja Marttila tarttui välillä ohjauspyörään, kun lipesin vähän suunnasta.
- Mistä tämä pysäytetään, kiljuin puolirinteessä, vaikka juuri äsken minulle oli näytetty jarrut. Ihmettelen vieläkin, missä se kaasu oli, kun en muista sitä painaneeni? Silti se liikkui!
- Kiitti, mulle riitti, mutisin ja kävelin takaisin.

Oikea muotovalio

Palasin telttakatoksen luo, jossa  Aune ja Ritva paistoivat näyttelyssä kävijöille makkaraa. Aune tarjosi minullekin, mutta sanoin, että olen vielä sokissa eikä ole ruokahalua, mikä on kyllä varsin epätavallista.

Aune hämmästytti minua kertomalla, että hän oli ajanut monta kertaa traktoria, metsässäkin. Aunen traktori oli hytitön, takavetoinen keulija.
- Kun menin äestämään, se nousi pystyyn, kertoi Aune hurjista kokemuksistaan.
Hän ihastui suunnattomasti, kun kerroin, että sain ajaa sillä sinisellä traktorilla, jonka nokan alla pyöri 180 hummaa.
- Eikö se olekin kaunis! Niin pyöreät, sulavat muodot! Sopii meille pyöreille, Aune hehkutti!
- Oikea muotovalio! Ei sellainen kulmikkaan tekninen vempain, kuten tuo tuossa, hän sanoi ja huitaisi lähelle pysäköityyn punaiseen traktoriin päin. -Sitä sinistä teki mieli ihan silittää!
- Niin siinä sinisessä on painopistekin alhaalla samoin kuin meillä, huomasin.

]]> http://obeesia.ajatukseni.net/2010/01/20/naiset-eivat-yleensa-kayta-traktoria/feed/ http://obeesia.ajatukseni.net/2010/01/19/auto-autompi-autoin/ http://obeesia.ajatukseni.net/2010/01/19/auto-autompi-autoin/#comments Tue, 19 Jan 2010 20:48:22 +0000 Obeesia http://obeesia.ajatukseni.net/?p=882

Keväällä 1987 toimme kotiin tuliterän valkean kaunottaren (Mazda 626), joka ikuistettiin perhealbumiin arvoisessaan seurassa valkovuokkoja kasvavan koivikon reunalla.

Kymmenvuotias Tilkkituikku oli innoissaan uudesta autosta ja kehoitti pitämään siitä hyvää huolta, koska hän ottaisi sen omaan käyttöönsä heti, kun saisi ajokortin.

Pitkät työmatkat kuluivat miellyttävästi. Sinä kesänä kilometrejä kertyi matkamittariin myös jokaviikkoisilla raskailla sairaalareissuilla parinsadan kilometrin päähän. Ne matkat loppuivat syksyllä Mumman kuolemaan.

Sadan kilometrin päivittäiset työmatkat saivat uutta sävyä, kun perusteellinen remontti tieosuudella alkoi. Isot ja pienet kivet raatelivat pohjaa, ja vastaantulevien autojen pyöristä singahteli kiviä niin että pelti kolisi. Kesäasukkaat valittivat, kun joutuivat ajelemaan kiertoteitä viikonloppukeikoille mökeilleen. Meillä ei ollut paljon vaihtoehtoja, jos aioimme käydä töissä. Kaikessa kurjuudessa olimme onnellisia, että tie vihdoin parani.

Jossain vaiheessa valkean kaunottaren asema ykkösautona loppui, ja se siirtyi alempaan kastiin.

Sitten Tilkkituikku ja Näkkylämäki menivät yhtaikaa autokouluun. Kortit saatiin ja piti päästä autoilemaan.
Heti alussa Näkkylämäki runttasi autoa liukkaalla tiellä molemmista päistä. Vauhti oli onneksi niin vähäinen, että tienmutkan kallioon törmäämisestä selvittiin säikähdyksellä. Pahemminkin olisi voinut käydä. Jo samalla viikolla Tilkkituikku täydensi muotoilua liukumalla koulun pihalla opettajan auton etukulmaan.

Oiottiin ja paikattiin. Tilkkituikku päätti kaverinsa kanssa maalata ruostetta kukkivan auton edustavammaksi. Työ onnistui muuten, mutta valittu maali ei ollut kovin laadukasta ja hilsehti pikku hiljaa pois. Auto oli syksyllä pitkään lepän alla. Kun auton päältä harjattiin lehdet pois, nähtiin luonnon taideteos: vihrein lehdin kuvioitu auton katto.

Katsastuksesta auto meni läpi aina korjausten jälkeen. Eräänä vuonna autoa ei hyväksytty kahden alaosastaan ruostuneen oven takia.

Ei hätää. Tilkkituikku oli niin kiintynyt Mazdaan, että oli hankkinut itselleen samanmerkkisen ja lähes samanikäisen auton ja vielä varaosiksi vajaamme kolmannen, josta saatiin kauniin kullanväriset ovet toiselle sivulle.

Siinä vaiheessa kieltäydyin lopullisesti ajamasta kakkosautoa. En kestänyt kultaisin ovin varustettua valkoisenharmaanvihreän kukertavaa ja hilsehtivää kärryä, josta kuului ajaessa omituisia ääniä! Töyhtöhyyppä sen sijaan ymmärsi Mazda-paran ongelmia - naksuvista nivelistä kun oli omiakin kokemuksia.
Yllättäen myös Näkkylämäen mielestä ainoa oikea auto oli meidän 17-vuotias kaunokaisemme.
– Iskän auto on jotenkin autompi, hän sanoi koeajettuaan uutta autoani (sekin muuten oli Mazda).

Syksyllä 2004 ympyrä kiertyi umpeen. Taas teimme sairaalareissuja Pohjanmaalle, nyt Paapan takia, mutta ei enää valkealla kaunottarella.

Valkea Mazda-vanhus tuomittiin romutettavaksi, mutta ei kokonaan. Tilkkituikun kaveri suoritti sydämensiirron. Joku onnellinen kumitassu sai meidän Mazdan hyvän sydämen.