Hellällä palavalla sydämellä

Nyt on kuulemma todettu, että suomalaiset sitoutuvat huonosti työhönsä. Sitä varten kai isoille pomoille on pitänyt niitä bonuksia maksaa. Duunareiden kuuluisi sitoutua ilman niitäkin.

Minusta on turha ihmetellä työntekijöiden sitoutumisen puutetta. Eiväthän työnantajatkaan sitoudu.

Kulttuuri muuttui 1990-luvun alussa, jolloin ihmisiä irtisanottiin pilvin pimein. Sen jälkeen ovat muotiin tulleet silppu- ja pätkätyö sekä vuokrafirmat.

Jotta voisi sitoutua, ihminen tarvitsee turvallisen ja vakaan työsuhteen, josta ei lennä pellolle heti kohta kvartaalin vaihduttua.

Niin son, kuten isäpappani tapasi ilmaista johtopäätöksensä.

En ole juuri ehtinyt blogia kirjoittaa: elämä on ollut viime aikoina aika vauhdikasta. Päivät ja viikot täyttyvät lastenhoidosta ja omista pakollisista kuvioista.Välillä olen jo kaivannut sellaista aikaa, jolloin ei olisi mitään ennakkoon suunniteltua aikataulua. Voisi olla vain ja tehdä mitä sattuu huvittamaan.

Vesijumpastakin olen luopunut. Keskiviikko on ollut minulle pyhä vesijumppapäivä, en ole hevillä joustanut siitä. Nyt en voi muuta. Arsene-tyttäreni on aloittanut työt, mutta Pikku Myy pääsee koulusta jo kahdeltatoista. Tokaluokkalainen Nuuskamuikkunen tulee  kahden tunnin kuluttua, ja yläkoulua käyvän isosiskon päivä on vielä siitäkin pitempi. Ei ole kivaa, että lapsi joutuu olemaan yksin.

Olen keksinyt, että käyn menomatkalla aamupäivällä uimahallissa. Vesijuoksen puoli tuntia ja uin niin kauan kuin ehdin. Haen kaupasta välipalaa ja ajan Myyn luo. Lapsi tekee kotitehtäviään ja auttelen, jos on tarpeen. Nuuskamuikkunen ei tarvitse apuani kotilaskuissa: siinä on poika, joka pitää aidosti matematiikasta. Niiskuneidin kanssa pohdimme viimeksi englannin sanoja.

En voi tietenkään joka päivä lasten luo mennä, mutta jospa nuo keskiviikot onnistuisivat. Muina päivinä ei tytön tarvitse olla niin pitkään yksin.

Tilkkituikun lapsia en ole tavannut pitkään aikaan. Kunhan kelit paranevat, lähden viemään Lumikille kaksivuotislahjat. Syntymäpäivä oli jo helmikuun alussa, mutta vieläkin lojuvat pöydälläni lastenlevyt, jotka olen hankkinut lahjaksi. Lumikki pitää musiikista, kuinkas muuten.

Hiihtämään en ole päässyt tänä talvena heikkojen jäiden takia. Tiet ovat olleet liukkaita, niin että sauvakävelykään ei ole oikein sujunut. Ehkäpä tästä eteenpäin. Nyt ainakin aurinko paistaa. Lähden kokeilemaan, joko teiden jäätiköt olisivat pehmenneet.

Olen viettänyt viime aikoina lapsellista elämää, ja sellaisena se jatkuukin, viimeistään ensi viikolla. Viime viikolla Kainolla oli nokkosrokko, eikä päivähoitaja ottanut sitä luokseen, joten mummot tulivat hätiin. Ensin oli minun vuoroni, sitten tuli toinen mummu kauempaa. Tällä viikolla hoitaja oli itse sairastunut, joten mummoja taas tarvittiin.

Nukuin huonosti viime yönä, niin että pyysin Töyhtöhyyppää mukaan. Kaksin on aina kaunihimpi. Mies otti päikkärit samaan aikaan kuin pikkutytötkin. Minä torkuin kymmenen minuuttia. Nyt väsyttää.

Ensi viikolla on hoitajalla on hiihtoloma. Tästä on sovittu jo hoitosuhteen alussa, ja mummakin informoitu hyvissä ajoin. Vieno saa olla päiväkodissa, niin että luulenpa viettäväni laatuaikaa vain Kainon kanssa. Minulla on kokemusta kaksosistakin, joten tiedän, ettei kaksi mene samoilla vaivoilla kuin yksi. Vaikka jotkut niin luulevat.

Kaino on mainio pakkaus. Sillä on nyt ainakin kuusi hammasta, ja niitä se näyttää ahkerasti, sellainen hymytyttö se on. Askeleita ei ole vielä otettu ilman tukea, mutta muuten se osaa kaikenlaista. Puhettakin tulee, vaikka suurinta osaa siitä en ymmärrä.  Sanavarastossa on ainakin kakka, pappa, äiti, anna…

Viikonloppuna on luvassa yökylään joku isommista lapsista. En tiedä, vielä kuka tai ketkä tulevat. Olen myös päättänyt luopua keskiviikon vesijumpasta ja mennä seuraksi Pikku Myylle, joka pääsee koulusta monta tuntia ennen muita. Lapsi joutuu olemaan yksinään kotona, kun äitikin on mennyt töihin.

Onhan esikoiseni kotiin matkaa, mutta sen verran voin aina tehdä pienen ihmisen hyväksi. Voin käydä vesijuoksemassa vaikka keskiviikkona aamupäivällä. Ei se ihan jumppaa vastaa, mutta on varmasti hyväksi nivelilleni.

Helmikuun 14. kauan sitten ei ollut vielä ystävänpäivä. Se oli penkkaripäivä.

Nyt kun televisiossa on näytetty abiajeluja, olen muistellut omia abiaikojani. En muista ajelua ollenkaan. Muistan, että piirsimme opettajista pilakuvia (niistä on jäljellä valokuvia), lauloimme kansallispukuisina luokissa pilkkalauluja ja jaoimme (kai ?) karkkeja nuoremmille.

Illalla oli penkinpainajaiset lähiseudun nuorisoseurantalolla. Mukana oli kaksi opettajaa järjestystä ylläpitämässä.

Isoin ongelma oli penkkarikaverin hankkiminen. Monilla tytöillä oli jo vakituiset poikaystävät, jotka kutsuttiin mukaan. Sitten oli meitä muutamia yksinäisiä. Toki tilaisuuteen saattoi yksinkin tulla, mutta se tuntui häpeälliseltä.

Minulta ongelma poistui, kun hyvissä ajoin, jo ennen joulua naapurin tyttö Riitta tuli meille ja ilmoitti, että nyt lähdetään hakemaan sinulle kaveri. Riitta oli niin tosissaan, että lähdettävä oli. Minulla oli siihen aikaan pieni Datsun, jolla lähdimme naapuripitäjään tansseihin.

Ja kuinka ollakaan, puolituttu nuorimies haki minua tanssimaan. Kappaleiden välillä hän aloitteli keskustelua kysymällä, onko nimeni mahdollisesti Marketta. (Taustalla Reijo Taipale lauloi Marketasta!) Nokkelana tyttönä sanoin, että pitäisihän sinun minun nimeni tietää.

Koska penkkarikaveria olimme tulleet etsimään, rohkaisin mieleni ja kysyin, voisiko hän suostua kavaljeerikseni. Suostui.

Ja tuossa se hiippailee nytkin. Kesällä mentiin kihloihin. Naimisissa on nyt oltu 41 vuotta.

Ystävämme oli vihdoin toteuttanut haaveensa. Työn tuloksen saimme uunituoreena käteemme: lapsuuden muistelmia kansien välissä.

Kateeksi käy. Minäkin olen jo monta vuotta meinannut vaan meinaamiseksi se on jäänyt. Blogikirjoituksista saisi pohjan muistelmille, mutta kun niitäkin on niin paljon, ettei tiedä mistä aloittaa.

Luin kirjan ja tein samalla matkaa omaan lapsuuteeni. Poikamaisia kolttosia en omista muistoistani havainnut, mutta yhteisiä lukuelämyksiä löytyi paljon: Zane Grey, El Coyote, Tex Willer ja Anni Swanin Tottisalmen perillinen, ensimmäinen oikea kirja, jonka luin.  Luin jo  alle kouluikäisenä kaikki kirjat, mitä kotona oli (myös äitini piilottaman Tulipunakukan), ja veljeni toi lauantaisin koulun kirjastosta lisää.

Kun lopulta pääsin itse koulun kirjakaapin sisältöä tutkimaan, alkoi autuus. En muista, että määrää olisi mitenkään rajoitettu.

Ystävän muistelmat virittivät aivoni muistelutaajuudelle. Ehkä lopulta minäkin  ryhdyn kokoamaan lapsuuttani taskuun. Pohdin toisaalta, mitä hyötyä siitä kenellekään on. Ystävänikin oli tietysti miettinyt sitä ja päättänyt, että tekee kirjan omaksi huvikseen. Luultavasti siitä kirjasta on huvia muillekin, onhan hänellä iso sisarusparvi. On kiinnostavaa myöhemmin kuulla, ovatko sisarukset olleet tapahtumista yhtä mieltä.

Ensi viikolla kylän naiset kokoontuvat torstaikerhossa muistelemaan. Jokainen tuo jonkin esineen tai kuvan ja kertoo muistonsa siitä. Minä valitsin kotikotoa tuodun puntarin. Sillä on minut aikanaan ensi kerran punnittu eikä ole havaittu köykäiseksi. Puntari tai vaaka liittyy myös elämäni suurimpaan traumaan, johon myös nimimerkkini viittaa.

Vanhuus ei tule yksinään, se tuo myös vanhuuseläkkeen, mikä on erittäin positiivinen asia.

Pari päivää sitten sain viimeisen kerran työttömyyseläkettä. Tämän vuoden jälkeen työttömyyseläke poistuu kuvioista muutenkin,  ikäluokkani on viimeinen, joka sitä saa.

Eräänlainen etappi tämäkin. Saan siirtyä kunniallisten ihmisten joukkoon. Pitkä työttömyysputki päättyy ja alkaa tasapainoinen vanhuus - toivottavasti.

On tässä siirtymässä sekin hyvä puoli, että voisin tehdä töitä ja ansaitakin jotain ilman, että täytyy siitä tehdä tiliä, paitsi tietysti verottajalle. Tokko meikäläiselle silti töitä tarjotaan, ja onhan minulla tätä vapaaehtoistyötä lastenlasten parissa ihan riittävästi.

Olisin toki ollut iloinen, jos olisin voinut tehdä töitä sillä alalla, jolle hankin koulutuksen, mutta meni se näinkin. Ja sainhan kirjoittaa työkseni kolme vuotta, siitäkin sopii olla hyvillään.

Vieläkin kiihdyn hieman, kun lehdissä käsitellään hyvää työelämää ja johtamista. Viimeiset vuodet ennen saneeraamistoimia sain olla eräänlaisena muutosagenttina tavoitteena hyvä työ, hyvä työyhteisö ja hyvä työilmapiiri. Innostuin aiheesta aika lailla. Kun sitten hyvistä tuloksista huolimatta pääkallonpaikalta päätettiin lopettaa työpaikka, shokki oli musertava. Se oli maailmanmeno, eikä sekään saneeraus jäänyt viimeiseksi.

Sen jälkeen vietin monia hyviä vuosia opiskellen multimediaa ja opettajan valmiuksia ja sain kirjoittaa ja kuvata työkseni kolme vuotta. Näistä vuosista olen kiitollinen.

Olen pari viime viikkoa ollut ihan flasakanttina. Monta hyvää syytä, suurin  lienee se, että nivelet alkavat pikkuhiljaa kyllästyä elämänikäiseen ylipainooni.

Nyt kipeänä olevan niveleni loukkasin joskus kymmeniä vuosia sitten hiihtoladulla. Se muistuttelee itsestään aika ajoin ja varmaan ärtyi lastenhoitopäivästä tai pienestä liukastumisesta huoltoasemalla. En kaatunut, mutta satutin kyllä selkäni ja lonkkani. Tätä ennen vaivasi ja vaivaa edelleenkin solisluu. Siitä meni välilevy, kun siivotessani kurkottelin liian korkealle. En jaksanut hakea taloustikkaita - laiska mikä laiska.

En ollut tiennyt, että solisluussakin on välilevy. Se on siinä kaulan lähellä olevan muhkuran alla. Sillä solisluu kiinnittyy rintalastaan. Ei sille kannata mitään tehdä, sanoi ortopedi. Onneksi se ei ihan kauheasti vaivaa: lonksuu ja rutisee vain kun käytän kättä tai käännyn vuoteessa toiselle kyljelle.

Sen takia lääkäri määräsi fysioterapeutin käsittelyyn ja oppiin. Piti opetella tietyt liikkeet, joilla vahvistetaan lapaluiden välissä olevia lihaksia. Eilen innostuin tekemään näitä liikkeitä. Nyt on toinen olkapää kipeänä.

Jotta valitusvirsi olisi täydellinen, kerron että jouduin myös hammaslääkärin käsittelyyn. Juurihoitoa annetaan ja yritetään näin säilyttää poskihammas. Minulla on melkein kaikki hampaat tallella, vaikka olenkin sitä ikäluokkaa, joka sai rippilahjaksi tekohampaat. Näin todella tapahtui Etelä-Pohjanmaalla 1960-luvulla.

Kävin samana päivänä  yleislääkärillä silmätulehduksen takia. Näytin hänelle myös ohimossani olevaa outoa luomea, joka oli ruvennut kutisemaan ja hilseilemään.
- Seniililuomi eli vanhuudensyylä, sanoi lääkäri ja käsitteli sitä jäädyttämällä. Onneksi oli vielä hammaslääkärin antama puudutus jäljellä, niin että ei se hirveästi tuntunut, mitä nyt vähän kirveli. Enemmän ehkä kirveli luomen nimitys: joko tosiaankin alan olla seniili!

Niin että flasakanttina ollaan. Vanhuus ei tule yksinään, sanotaan. Eikä edes kello kaulassa.

Mutta kuten äitini sanoi aikoinaan: pahemminkin voisi olla.

Friskaannun kun pääsen taas vesijumppaan ja -juoksemaan. Hiihtää voisin varovasti tasamaalla, jos olisi latu. Itse en sitä voi avata umpihankeen.

Meillä olisi toki mahdollisuus saada jäteauto poikkeamaan omalle pihalle. Valitettavasti sillä pääsisimme eroon vain sekajätteistä. Roska-auton käynti maksaisikin enemmän kuin nykysysteemimme, jossa viemme itse lehdet ja sekajätteet parin kilometrin päähän.

Sekajätettä ei enää synnykään kovin paljon, koska
- biojätteet kompostoin takapihalla
- lasin ja metallin vien 8  kilometrin päähän toisen kylän jätepisteeseen kauppamatkoilla
- muovin ja kartongin vien 45 kilometrin päähän marketin ekopisteeseen kaupunkimatkoilla

Jäteasema olisi 25 kilometrin etäisyydellä kodistamme, mutta se on auki vain lauantaisin, jolloin meillä ei yleensä ole asiaa kaupungin suuntaan. Kun asuu kaukana palveluista, on  niputettava asioita.

Elektroniikkaromu ja  ongelmajätteet täytyy kyllä viedä jäteasemalle. Onneksi niitä  kertyy vähän.

Lajittelemiseen oppii ja tottuu, mutta nuo eri lajit pitäisi voida jättää samaan paikkaan.  Eikä tämä muutenkaan  ilman autoa onnistu.

Muistelin sitten, miten ennen tehtiin. Kotikotona kotieläimet saivat ruuantähteet, kaikki palava poltettiin joko hellassa tai saunanpesässä. Laskiämpärin sisältö kaadettiin kompostiin. Vaatteet leikattiin matonkuteiksi. Muoviahan ei siihen aikaan vielä kertynyt, ainakaan jätteeksi asti.

Jätteitä ei viety omalta tontilta minnekään. Loput jätteet (joille ei ollut käyttöä) kipattiin kuoppaan, joka myöhemmin peitettiin mättäillä.

Samoin tehtiin naapureissa. Metsässä törmäsin sammaltuneeseen kenkäkasaan, joka oli yksinkertaisesti kipattu sinne pellonaidan taa.

Entisaikaan ei paljon jätettä syntynytkään. Ostomaito haettiin hinkillä, ruokaostokset käärittiin tiskipaperiin (joka oli mainiota piirustuspaperia). Pakkaukset olivat yleensä paperia tai pahvia, joka paloi iloisesti saunanpesässä.

Eniten kammoan muovijätettä, jota syntyykin nähtävästi eniten. Osallistun innokkaasti muovinkeruukokeiluun, joka kestää elokuulle asti. Toivottavasti siitä tulee pysyvä käytäntö.

Tein äsken linkkilistani siivouksen. Poistin linkeistä blogit, joita ei enää ole tai joita ei ole päivitetty ainakaan vuoteen.

Huomaan että en ole juuri uusia blogituttuja hankkinut, ainakaan kahteen vuoteen. Samassa seurassa olen pyörinyt pitkään.

Kirjoittaminenkin on harventunut, enkä ole aikoihin osallistunut valokuvatorstaihin. Johtunee siitä, etten ole edes kuvannut paljon. Lapsenlapsia olen kuvannut, mutta niitä kuvia en halua tänne liittää.

Saa nähdä millainen vuosi tästä tulee. Viime vuotta voisin sanoa erittäin lapselliseksi: syntyihän meille kaksi uutta lapsenlasta. Muutenkin vietin paljon aikaa nuorison parissa. Mummoilu oli lähes pääasiallinen tehtäväni.

Lupauksia saati päätöksiä en aio tehdä, mutta silti aion ottaa enemmän aikaa itselleni, omiin harrastuksiini. Eiköhän ne lomitu sulavasti mummovelvollisuuksien kanssa.

Sain ylipuhuttua Töyhtöhyypän lähtemään kanssani tulppaaneja ihailemaan Amsterdamin lähelle Keukenhofiin. Kahteen vuoteen emme ole matkailleet: nyt on aika. Pitää priorisoida, kuten joku blogitutuista ilmaisi. Pitää tehdä sitä, mikä on hauskaa.

Myrsky ei meillä aiheuttanut kummempia. Yksi kolmen tunnin sähkökatko ja useita pienempiä.  Usein valot syttyivät, kun olimme kaivaneet kynttilät ja otsalamput esille. Varuillaan tietenkin piti olla, mutta meillä on kokemusta sähkökatkoista, olemmehan asuneet korven kätköissä jo 31 vuotta. Linjoja täällä päin on korjattu ja uusittu, niin että toimintavarmuus on parempi kuin alkuaikoina.

Vanhemman tyttäreni Arsenen kodissa oli hankalampaa, siellä kaatui 11 puuta, yksi niistä linjan päälle. Sähköongelmat jatkuivat kauan ja rikkoivat lopulta ison jääkaappipakastinyhdistelmän. Iso kaappi jouduttiin raahaamaan palasina ulos, sitä en tiedä, miten se oli aikoinaan tuotu sisään.

Minun ongelmani liittyivät lähinnä jaksamiseen. Olen mummoillut tällä viikolla kolmena päivänä. Muuten sujuisi kyllä, mutta kun olen tottunut nukkumaan pitkään aamuisin. Eilinen herätys oli puoli seitsemältä, ja tuttuun tapaani en saanut nukutuksi, kun takaraivossa tikitti varhainen herätys. Ajattelin, että kunhan virkistyn niin paljon, että jaksan ajaa Näkkylämäen  luo, loppu kyllä sujuu. Ei ihan sujunut. Lapset eivät syöneet, sitä mitä piti, eivätkä nukkuneet päikkäreitään, niin kuin piti.

Edellisenä päivänä olin saanut yllätysvieraana Tilkkituikun perheestä  viisivuotiaan Tuttelin, joka on siis ns. bonuslapsenlapseni. Muu perhe piti iloista vapaapäivää, ja kiukutteleva Tutteli tuotiin mumman luo siksi ajaksi. Kunhan auto oli lähtenyt pihasta, Tuttelin itku loppui, ja meillä oli oikein mukava iltapäivä. Piirtelimme, söimme jäätelöä, pelasimme ja katselimme lastenohjelmia tietokoneella. Soittelimme ja lauloimme: tämäkin lapsi laulaa hyvin!

En tosin pitänyt siitä, että lapsi tuotiin luokseni kuin rangaistusleiriin. Poikani selitti kyllä, että se ei ole tarkoitus, vaan se, että se ei pääse muiden kanssa hauskaa pitämään.

Seuraava päivä Vienon (2,5 v) ja Kainon (11 kk) kanssa oli väsymyksestä huolimatta ihan mukava. On niin mukavaa, kun lapset vastaanottavat minut iloisin ilmein. - Mun mummani, huudahti Vieno, ja Kainon nykyisin kuusihampainen hymy oli niin hellyttävä.  Kun otin lapsen syliini, se painoi pienet kasvonsa tiukasti omiani vastaan.

Kun olin eilen illalla lopulta kotona uupuneena, soitti Arsene ja tarjosi lapsiaan yökylään. Kieltäydyin.

Tänään nukuin yli kahteentoista, ja olo on virkeä. Mietin miten voisin helpottaa Näkkylämäen elämää. Olen sopinut jo kauan sitten, että otan Vienon ja Kainon tänne yökylään ensi viikolla. Jos suinkin jaksan, aion ottaa ne vastakin, vaikka vain yhdeksi yöksi. Kainolla on ollut yskää, ja sen takia ovat vanhemmat joutuneet valvomaan. Arsenen lapsille olen luvannut kokonaisen viikon kesällä.

Pitäisi keksiä sellainen systeemi, jota kaikki osapuolet jaksaisivat toteuttaa. Täytyy vielä miettiä.