Hellällä palavalla sydämellä

- Sinä saat sitten olla mulle koirana, nyyhkäisin miehelle.  - Vien sut lenkille ja sä heilutat häntääsi ja palvot minua!

Mies katseli minua synkkänä. En vielä silloin tiennyt, miten lujille koiran saattaminen autuaammille myyrästysmaille oli ottanut. Myöhemmin hän kertoi, että kaivaessaan kuoppaa routaiseen maahan hänestä oli tuntunut kuin hän putoaisi itse siihen kuoppaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun sydänvika ilmoitti itsestään.

Minä olin kiertänyt tavanomaisen koiranulkoilutuslenkkini. Olin itkenyt suunnilleen joka pajun juurella. Muistelin, kuinka se poikkesi polulta, teki omat polveilunsa metsässä ja kutsuessani tuli silmät kirkkaina ja häntä heiluen luokseni.Talvella se innostui sukeltamaan läpi puuterilumen, niin että rantapelto pöllysi valkeina pilvinä.

- Miksi sinä et voinut erottaa kissanpoikasta myyrästä, kysyin siltä, joka oli jo mennyt.

Sillä oli tapana ottaa kiinni hiiriä ja myyriä, jotka se toi portaille ja asetti riviin alimmalle askelmalle. Tappoi se joskus keväällä linnunpoikiakin, kun en aina ehtinyt kieltämään. Sitten se onneton meni tappamaan naapurin valkean kissanpoikasen. Vaikkei Esteri millään tavoin ilmaissut, että koira olisi hävitettävä, mies ei kestänyt kyyneliä naapurin silmissä. Naapurisopuun vedoten hän päätti, että koira on hoidettava pois.

Olihan siitä vastusta. Sen kanssa oli käytävä reippailla lenkeillä, koska se oli siperianhusky, jonka piti saada riittävästi liikuntaa. Se ei viihtynyt yksinään ulkona, mutta sisällä sillä oli liian kuuma. Se tahtoi vähän väliä ulos ja taas sisälle. Sen karvoja oli koti pullollaan. Jos sillä ei ollut juoksuaika, se oli valeraskaana.

- Minä haluan, että minun tuhkani sirotellaan rantapolun varteen, lähelle sen hautaa, sanoin. Mies tuijotti  synkkänä tiskipöytää.

Kaksoset heittivät pyöränsä keskelle pihaa.

- Äiti, missä Tähti on? Se ei ollut meitä vastassa linja-autolla! Onks sillä taas juoksuaika?
- Ei ole. Se ei juokse enää koskaan. Kysykää isältänne! ärähdin ja painuin sänkyyn syvälle peiton alle.

****

Kirjoitin tämän joskus entiseen blogiini. Tuli mieleeni, kun kuulin, että Arsene on hankkimassa koiraa - huskya, kuinkas muuten. Olen esitellyt tyttärelle kaikki koiranpidon ongelmat. Ei auttanut.

Huomenna pitäisi Näkkylämäen perheineen laskeutua Vantaalle. Jo on aikakin. Olen aika hyvin selviytynyt näistä päivistä; vain viime yönä näin pahaa unta. En edes muista sitä, mutta jotain ikävää siinä tapahtui - ja tuolle perheen pienimmälle.

On tässä koeteltukin. Kaikkea muuta osasin pelätä, mutta en maanjäristystä. Eihän sellainen Kuubaan osunut, mutta aika läheltä liippasi. Kauhujen ja kaaoksen katseleminen uutisista järkyttää. Tänään muistin lähettää Kirkon ulkomaanavun kautta rahaa haitilaisten auttamiseen.

Kaikenlaista voi toki täälläkin sattua, mutta ei tuollaisessa mittakaavassa. Suomi on onneksi tasainen maa niin maaston kuin säidenkin puolesta. Pakkanen kuulemma on kiristymässä, mutta se on paluuta tavalliseen talveen.

Lumikenkäilin taas raikkaassa metsässä. Näin pienet sorkan jäljet, varmaan peuran tai kauriin.

Pellolla hanki kohahti. Lumi saattoi olla sängen varassa, ja kun tallasin siellä, se laskeutui alemmaksi. Silti vähän säikähdin.

Metsässäkin kohahti vähän väliä. Lumen ote puista alkaa hellittää.

Lisää huurrekuvia. Piti löytää vähän punaistakin tuon valkoisuuden keskeltä.

Kävin lumikenkäilemässä jäällä. Aioin kävellä puronsuuhun asti, mutta yhtäkkiä alkoi vajottaa. Jäällä on aika paljon vettä, ja vesihyhmä jäätyi lumikenkien pohjiin. Peräydyin hyvissä ajoin vanhoille jäljilleni ja nousin rannalle. Vaelsin rantaa pitkin purolle kuvaamaan jään, lumen ja veden yhdistelmää. Pakkasilla sinne olisi pitänyt mennä, nyt ei löytynyt erikoisia jäämuodostelmia.

Mutta puut ovat nyt ihmeellisiä. Kuin vaeltaisi siinä satukirjassa, jossa kaksitoista prinsessaa kulki hopeametsän läpi.

Pakkanen hellitti sen verran, että päätin lähteä lumikenkäilemään. Maailma oli huikaisevan valkoinen:  puiden oksat täynnä mitä merkillisimpiä muodostelmia.  Mukana oli vain kännykkäkamera, mutta kuvia piti ottaa. Yritin ikuistaa huurteen sulkamaista rakennetta, mutta lähikuvat eivät onnistuneet.

Jäällä ei ollut paljon lunta, ja suunnittelin jo hiihtoretkeä huomiseksi. Ei onnistu - ohuen lumikerroksen alla on silkkaa vettä!

Vaikka olen monesti  leuhkinut syntyneeni navetassa, se ei ihan pidä paikkaansa. Syntymämökistäni tehtiin myöhemmin navetta, sitten kun isä sai rakennetuksi uuden talon. Kotona vain usein lueteltiin, että Isosisko syntyi Paapan kotona, Leijonamieli Lappeenrannassa, Velipoika Sannan tuvalla ja Obeesia navetassa.

Isä kertoi, että hän sai  lähikylästä Mantan pienen saunan, johon perhe aluksi muutti. Myöhemmin isä sai äidinisän kotimökistä kolme hirsiseinää, jotka hän liitti saunan yhteyteen.  

Mökissä oli siis se pieni sauna ja sen kylkeen liitettynä kolme hirsiseinää.  Katto rakennettiin vähän korkeammalle, niin että muodostui eräänlainen vintti. Saunan eteen rakennettiin vielä pieni porstua, josta oli käynti  myös asuinhuoneeseen.  Vintille isä rakensi kömmän varastoksi ja kesähuoneeksi isommille lapsille.

Lehmäkin oli ja lampaita. Ne olivat kuulemma pikkuruisessa karjasuojassa. Sitä en muista.

Syntymäkotini oli köyhä, mutta se ei kuulemma haitannut muita kuin ulkopuolisia, jotka kävivät taivastelemassa nelilapsisen perheen hygieenisiä oloja. Äiti sanoi aina, että “meillä ei ollut kuin kolme märkää lasta, kun tulimme tänne”. Neljäs märkä lapsi syntyi vasta omalla maalla.

Tärkeintä oli, että oli päästy omalle maalle. Ennen  maan ostoa perheeni oli asunut toisten nurkissa ja vain haaveillut omista oloista. Äiti oli nähnyt unenkin, jossa hän hän katseli omaa maata ja siellä laiduntavia kahta punaista lehmää.  Sekin toteutui aikanaan, vaikka aluksi lehmät olivat ayrshire-rotua.

Maa oli ostettu äidin sedältä, joka oli lähtenyt Amerikkaan siirtolaiseksi. Luulen, että tuon kahden hehtaarin ostoa auttoi jokin sotien jälkeinen maanhankintalaki.

En muista aikaa, jolloin asuimme vanhassa mökissä, mutta sauna palveli myöhemminkin saunana, ja mökistä oli tehty navetta. Rakennusta oli jatkettu molemmista päistä: toisessa päässä oli puulato ja toisessa heinälato. Navetan oviaukko oli puhkaistu toiselle seinälle, niin että saunan eteisestä ei enää päässyt navettaan.

Kuvassa Pikku-Obeesia Isonsiskon ja Velipojan kanssa. Taustalla näkyy kodin ikkuna. Lato näyttää jo tuolloin rakennetun mökin kylkeen.

Sauna oli musta. Kiuas oli ovensuussa oikealla, peräseinällä pieni ikkuna ja räppänä sekä pesupöytä. Vasemmalla seinällä olivat pitkät lauteet ja oikealla lyhyt laude.

Muistan kuinka minua pestiin harmaassa metallisessa punkassa ikkunan edessä. Sitten päälleni huitaistiin punaruudullinen roiti (muistin tuonkin sanan!) ja kannettiin pihan yli tupaan.

Uusi hirsisauna pystytettiin vasta paljon myöhemmin, eikä se koskaan mielestäni vastannut löylyiltään sitä vanhaa mustaa.

Ensimmäistä lehmää en muista, vaikka sillä on merkittävä osa elämässäni. Isä oli saanut lehmän kasvatuskodistaan, sen jälkeen kun Kaisa-piika oli huomauttanut asiasta isän kasvatusvanhemmille. Hän oli sanonut, että piiallekin annetaan lehmä kymmenen vuoden palveluksesta. Isä oli toki tehnyt töitä maalaistalossa eikä vain ollut täysihoidossa.

Sen lehmän nimi oli Ilo. Ilo sohaisi sarvellaan äitiä silmään, kun hän odotti minua.  Äidillä oli ollut keskenmeno pari vuotta ennen minua, ja myös minun jälkeeni odotettu vauva meni kesken. Äiti arveli, että minä selvisin täysaikaiseksi, koska hänen oli oltava  silmänsä takia levossa kriittisimmän ajan yli.

Olin oikein hyvin hengissä, syntymäpaino oli melkein viisi kiloa.

Olen hämmästellyt, miten kuusihenkinen perhe saattoi elää niin ahtaasti. Toisaalta eihän heillä ollut sellaista määrää tavaraa kuin nykyaikana katsotaan tarpeelliseksi.  Heillä oli hella, senkki, heteka ja kerrossänky, pöytä ja tuolit, tuskin muuta. 

Ne kolme seinää olivat peräisin mökistä, jossa oli ollut kaksi huonetta. Toinen, neliseinäinen oli jäänyt alkuperäiselle paikalleen pajaksi. Niiden seinien sisällä oli varttunut isoisäni veljineen. Kirkonkirjojen mukaan Rannan mummalla oli yhdeksän poikaa, syntyneet vuosina 1862 - 1883. Näistä seitsemän varttui aikuiseksi siinä mökissä. Silloin vasta ahdasta oli.

Muisti on omituinen. Nyt se heittelee minulle välähdyksiä hyvin varhaisista ajoistani. Olen tätä ennen ajoittanut varhaisimman muistoni viiteen ikävuoteeni: silloin opin samana vuonna lukemaan, uimaan ja ajamaan pyörällä.

Viime aikoina on tullut vieläkin varhaisempia muistikuvia. Muistan ajan, jolloin kotikotini kamarissa ei voinut vielä asua. Siellä oli lattia auki ja palkkien välissä olkia. Asuimme koko perhe yhdessä huoneessa, tuvassa. Muistan Matti-enon ja hänen piipputupakkansa tuoksun.

Siskoni kertoi, että olen ollut niihin aikoihin alle kolmivuotias. Olen syntynyt hyvin pienessä yksihuoneisessa mökissä, josta myöhemmin tehtiin navetta. Sitten isä rakensi meille uuden talon. Isä on kertonut, että en osannut vielä puhua niihin aikoihin, kun hän rakensi taloa. Olin juossut isän luo ja huutanut: “Iti, iti”. Kun isä oli vastannut, olin kiihkeästi selittänyt jotain käsittämätöntä.

Sitä en muista, mutta nuo oljet lattialla muistan ja kiellon, että kamariin ei saa mennä.

Enkä tietenkään muista sitä, kuinka minut vietiin kymmenen päivän ikäisenä kasteelle taloon, jossa oli minua pari viikkoa vanhempi tyttö. Kun aloitin koulun, luokallani oli eräs Ritva, samassa kupissa kastettu, kuten äitini kertoi.

Kastepäivänä oli ollut kova pakkanen. Minut oli kääritty vilttiin ja laitettu pärekoppaan ja koppa potkukelkkaan. Tätini ja hänen miehensä olivat kummeinani, isä ja siskokin kai mukana, mutta äiti oli jäänyt kotiin.

Aika pieni on minun täytynyt olla myös silloin, kun ahtauduin vanhaan vauvanpaitaan. Tai sitten sisko oli kansanopistossa tehnyt tavallista kookkaamman vaatteen. Muistan sen, että paita oli tosi tiukka hihoista eikä se mennyt kiinni ollenkaan. Ilman apua en sitä kyennyt riisumaan.

Vauvailu oli mukavaa. Löysin vintiltä lastenvaunujen kuomun, jonka alle menin makaamaan tutti suussa.  Olin saanut nuoremman serkkuni Seijan varatutin, kun hän kävi äitinsä kanssa kyläilemässä.  Sen jälkeen imeskelin tuttia viisivuotiaaksi asti, vaikka olin välillä jo tutin unohtanut.

Sitten on hämäriä muistoja siitä, kun veljeni sai haavan päähänsä. Äiti piti häntä pihalla pesuvadin päällä, ja se vati oli täynnä verta. Velipoika kertoi, että ei se niin ollut: kirveen terä oli irronnut ja hamarapuoli oli kopsahtanut häntä päähän. Haava tuli, mutta ei vadillista verta: vesi vain värjäytyi punaiseksi.

On muitakin muistoja, ikäviä ja hävettäviäkin, mutta niistä ei tee mieli kertoa. Muutaman pimeässä komerossa istumisenkin muistan, kai olin tehnyt jotain pahaa.

Kerran joulun alla ajattelin mennä kuolemalle (kuten äitikin aina uhkaili). Muutin kuitenkin mieleni, koska olin toivonut joulupukilta nukkea, joka osaa sulkea silmänsä ja pissiä. Päätin odottaa joulun  yli.  Sain nuken; sen nimeksi tuli Unelma. Se oli niin ihana, että kuolema-ajatukset unohtuivat sen tien.

Viime yönä heräilin vähän väliä ja muistin huolen: aamulla he lähtevät.

Koko syksyn yritin vaikuttaa Näkkylämäkeen, jotta hän peruuttaisi matkasuunnitelmansa. Ei auttanut.

Näihin aikoihin he ovat jo ison meren päällä menossa kohti Havannaa. Koko perhe, vauvakin. Lupasin hoitaa vauvaa loman ajan, jos vain haluaisivat mennä kahdestaan. Ei tullut kuuloonkaan.

Minä en voinut käsittää, että puolivuotias Vieno pitää viedä sinne asti. Olisivat harjoitelleet lyhyemmällä reissulla.

Äiti sanoi aina, että huolet lapsista eivät  lopu, ennen kuin multaa suun päälle pannaan. Totta puhui. Vuorotellen löytyy murehdittavaa jokaisesta lapsesta ja lapsenlapsesta.

Miten sitä oppisi elämään omaa elämäänsä!

Aloitin itsekkään oman etuni ajattelun tänään. Arsenen perhe suunnittelee koiran hankkimista. Sanoin heti, että minä en sitten ota sitä hoitoon, kun lähtevät jonnekin matkalle. Lapsia hoidan, mutta en koiria.

Jälkeen päin ajattelin itsekseni, että koiraa voisi olla ihan mukavakin hoitaa. Se varmaan tottelisi paremmin kuin vilkkaat lapsenlapset. En sitä suinkaan tyttärelle myönnä.

Viime aikojen paukkupakkasilla olen ihmetellyt, kun autoni käynnistyy niin kovin vaikeasti. Lohkolämmitin on ollut kytkettynä sähköpistokkeeseen asiallisesti.

Vaikka emme hirveästi koneiden päälle ymmärräkään, aloimme epäillä, että vika on johdossa. Ei siinä johdossa, joka vie talon seinään, vaan siinä, joka on konepellin alla.

Pyysin poikaani vilkaisemaan. Johto oli todellakin irti. Kun autoni oli edellisen kerran merkkihuollossa, jouduttiin erään vian korjauksen vuoksi purkamaan konetilasta kaikenlaista. Siinä rytäkässä saattoi huoltomies unohtaa lohkolämmittimen kytkemisen.

Menin lausumaan arvailujani huoltoon. Saatoin artikuloida hieman kireästi, koskapa työnvastaanotossa istunut nuorimies tuli oitis ulos ja kytki lämmittimen. Se ei ollut ihan helppoa: sen takia piti irrottaa jokin vempain, minkä alta johto kulkee.

Ulkona oli vähemmän pakkasta kuin yleensä, mutta viima oli jäätävä. Toivon kovasti, ettei nuorimies sairastu. Muistin kiittää hyvästä palvelusta.

Samalla reissulla pyysin optikolta silmälaseihini ruuvin. Se laitettiin asiallisesti eikä maksanut mitään.

Sen sijaan kukkakaupassa käyntini ei onnistunut. Vietin kukkia ihaillen monta minuuttia, mutta kukaan ei tullut paikalle. Olisiko tullut, jos olisin kaapannut kahmalollisen kukkia  ja poistunut muina naisina? Odottelin aikani, mutta poistuin sitten ilman orkideaa.

Onnistumiset:

1. Lohkolämmitin kytkettiin.
2. Silmälasit korjattiin.
3. En suistunut tieltä, vaikka oli liukasta.